Sikalainen kohtaaminen

Lauantainen iltapäivä etelähelsinkiläisessä kulttuuriravintolassa. Pöytäliinan alla, kesämekon seurana paljaat sääret, jalat vielä hellinä merenrantakävelystä ja uusista sandaaleista. Nälkä poistettu lohikeitolla, pää saatu kevyeksi kahdella lasillisella valkoviiniä. Vastapäätä rakas ystävä ja puheenaiheena universumin paikallisuutiset.

Sisään astelee naiskaksikko, kuuden- ja seitsemänkympin väliltä. Hyviä ystävyksiä selvästi, puhuvat vilkkaasti, toinen pitää toista sievästi käsikynkästä. Ovensuussa huomataan, että särkylääkkeet ovat jääneet kotiin. Tuleekohan istumisesta mitään, pohditaan. Apteekkikaan ei ole ihan vieressä. Lyhyt neuvottelu päätyy kuitenkin suunnitelmaan A, ja pöytä otetaan salin hiljaisesta päästä, läheltä naistenhuonetta.

Kun vuorostani päädyn nenänpuuterointitilaan, muistan edeltävän keskustelun ja kiitän onneani, että oma välilevyvammani on parantunut. Istuakin pystyy nykyään normaalisti. Matka-apteekki on silti aina mukana ja muistuttaa olemassaolostaan, kun kaivan käsilaukusta huulipunaa. Pitäisikö olla kerrankin aktiivisen ystävällinen ja kysyä kelpaisiko burana? Vaikka ollaankin toisillemme vieraita ja eri ikäpolven naisia.

Pöydän ohi kävellessäni pyydän anteeksi keskeytystä.

- Satuin kuulemaan, että puhuitte äsken särkylääkkeistä, ja ajattelin..
- Minulla ei ole mukana lääkkeitä, enkä minä käytä mitään huumausaineita, napauttaa toinen nainen terävästi.

Pystyn tyrmistykseltäni ainoastaan pahoitella häiriötä ja kipitän omaan pöytääni huumediilerin leima selässäni.

- Hyvät teot jäävät harvoin rankaisematta, toteaa ystäväni tilatessaan meille kolmannet lasit rieslingiä.


Kuva täältä.

Unessa useasti

Muistatteko vielä sen ajan, kun nukkuminen oli välttämätöntä pakkopullaa, johon vanhemmat pakottivat kesken hauskimpien leikkien? Kun oli juuri saanut luotua nukkemaailman Mattelin pikkuesineistä ja ympäri kotia haalituista arkipäivän tavaroista, kehittänyt henkilöhahmot ja saattanut leikin draaman kaaren huippuunsa, kuului ovelta yhtäkkiä koputus ja äidin vieno kysymys siitä, eikö olisikin jo aika mennä nukkumaan? Viikonloppuaamuisin oli turhauttavaa vilkuilla kelloa ja toivoa, että se olisi jo kahdeksan ja saisi herättää muut. Uni tuli iltaisin helposti ja päiväväsymys oli tuntematon käsite.

Aikuistuminen on tuonut tullessaan toisenlaisia uniongelmia. Näin kolmekymppisenä olen jo ehtinyt kärsiä monesta unettomuus- ja väsymysjaksosta. Viime viikonloppu kului kirjaimellisesti vaakatasossa kun testasin huvikseni unensietokykyäni, enkä edes viitsi kertoa, kuinka paljon ennätysviikonloppunani nukuin. No, pahimmat univelat on näköjään kuitattu, koska tänään ponkaisin ylös ilman herätyskelloa jo seitsemän jälkeen. Siivosin vaatekaapit, pesin pyykkiä, palautin viikkokausia myöhässä olleet kirjaston kirjat ja sain tehtyä muitakin rästihommia, jotka ovat kuormittaneet ajatuksia ja sitä kautta valvottaneet.

Kuulin viikolla taksissa istuessani pätkän radion puheohjelmasta, jossa haastateltiin unitutkimukseen erikoistunutta neurologia. Kevätaamujen valoisuus valvottaa toisia. Niinpä niin. Ja sängystä olisi hyvä nousta joka aamu samaan aikaan, jotta unirytmi säilyy. Peruskauraa. Mutta sitten tuli uutta asiaa: ihminen kuulemma voisi paremmin, jos saisi nukkua vuorokaudessa useamman noin kolmen tunnin pätkän. Nukkuisi vähän, söisi, tekisi töitä ja rauhoittuisi taas pienille päiväunille. Lepäisi kun nukuttaa ja valvoisi, kun olo olisi jälleen virkeä. Ihana ajatus!

Sata vuotta sitten olisi tuskin voitu kuvitella nykyistä yhteiskuntaa, jossa ruokakaupat ovat auki läpi vuorokauden, elokuviin voisi mennä puoliltaöin tai käydä tankkaamassa autonsa (jos jollakin sellainen olisi ollut) neljältä yöllä. Tietotekniikan kehitys on avannut monelle mahdollisuuden hoitaa työtehtäviään etänä. Jossakin päin maapalloa on aina päivä, tai vaikkei olisikaan, ainakin muita ihmisiä hereillä. En odota, että yhteiskunnnan perusinstituutiot luopuisivat kahdeksasta neljään -ajattelusta aikoihin, mutta veikkaan että työtunnit jakautuvat monella toimialalla tulevaisuudessa vapaammin. Oma unirytmini ainakin kiittäisi.

Lopuksi haluan kertoa taannoisen uneni, jonka jälkeen sain viimein kimmokkeen kirjoittaa edellisen postaukseni. Vaikka unen tunnelma oli hieman ahdistava, huvitti se aamulla niin paljon, etten kieltäydy haasteista jatkossakaan!

Olin sopinut tapaavani Sokean Kanan pienessä ja epävirallisessa tapahtumassa, johon oli odotettavissa kymmenkunta muuta blogituttavaa. En ollut koskaan tavannut SK:ta (kuten en oikeassa elämässäkään), mutta tunnistin tuulikaapin vieressä seisoskelevan naisen häneksi. SK:lla oli yllään pitkä vaalea päällystakki, viininpunainen sulkakoristeinen hattu sekä siihen sopiva huivi, ja hän näytti huomattavan nyreältä. Syykin selvisi. Olin kuulemma ainakin tunnin myöhässä. Ihmetellessäni asiaa SK purjehti edeltä pöytään ja minä suuntasin jättämään tavaroitani naulakkoon.

Siinä vaiheessa huomasin katsoa ympärilleni ja hätkähdin nähdessäni mihin olin tullut. Edessä avautui suuren wieniläiskahvilan oloinen paikka orkestereineen ja suihkulähteineen. Marmoriseinät kaikuivat iloista puheensorinaa ja lasien kilinää, miehet olivat tummissa puvuissaan ja naiset iltapuvuissaan. Minulla oli arkinen neulepusero ja roikotin käsivarrellani naurettavan suurta käsilaukkua, josta pilkottivat muun roinan lisäksi kaksi askia Camel-tupakkaa (en polta) ja varasukkahousut. Yritin hätäpäissäni tyhjentää laukkua ja lisäillä samalla huulipunaa, kun ovi avautui ja sisään astelivat kuningasparimaisesti entiset appivanhempani. Toivotettuaan vieraat tervetulleiksi he pahoittelivat vuolaasti puutteellisia järjestelyjä ja ilmoittivat, että juhlista tulisi puuttumaan muutamia kaikkien odottamia ohjelmanumeroita. En tiedä mitä ne olisivat olleet, koska tunsin koko ajan olevani salaa sisään livahtanut kuokkavieras, väärissä vaatteissa ja vielä kamalasti myöhässä.

Tällä välin SK oli päätynyt pöytään viinilasin kanssa ja viittoili sieltä kärsimättömän näköisenä. Harmikseni en tiedä kuinka keskustelumme olisi lopulta kulkenut, koska tässä vaiheessa kello herätti hämmentyneen unikeon.

Nyt on lauantai-ilta ja kello lähenee kymmentä. Teemalta tulisi ikisuosikkini Cherbourgin sateenvarjot, mutta ehkä taidan sittenkin mennä kohta nukkumaan.

Kauniita unia!

Helmi ajatuksistanne, neiti?

Sokea kana haastoi minut (jo viime vuoden puolella - krhm, pahoittelut hitaudestani) etsimään helmi tuotannostani. Haasteen säännöt ovat:

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.

2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.

3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.

4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)

5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.

6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

---

Tehtävä ei ollut missään tapauksessa helppo, sillä vaikka päädyinkin julkaistuun haastatteluun, pyörittelin mielessäni monia muitakin tekstinpätkiä lukioaikaisista aineista viimeviikkoisiin tekstiviesteihin. Valitsemani teksti (jota en ikävä kyllä voi kopioida tänne) on jäänyt monella tavalla mukavana mieleen. Paitsi että sain siitä kehuja, nautin sen tekemisestä kovasti. Ainakin ensijärkytyksen mentyä ohi. Haastattelin nimittäin ensimmäistä kertaa lapsia, tarkemmin sanottuna kolmea viidesluokkalaista tyttöä.

Työskentelin tuolloin julkaisussa, jonka tyypillisin artikkeli kertoi milloin kenenkin puku päällä ja kravatti kaulassa pönöttävän keski-ikäisen miehen näkemyksistä maailman menosta. Älkää ymmärtäkö väärin: ammatillisesti tulen yleensä mainiosti toimeen keski-ikäisten miesten kanssa. Oman alansa asiantuntijoina he ovat yleensä tottuneita puhujia, täsmällisiä lausumissaan sekä kaiken lisäksi kätevän ennalta-arvattavia.

Lasten kanssa sen sijaan olen käyttäytynyt aina kömplelösti. Ellei mukana olisi ollut leppoisaa valokuvaajaa - tuoretta isää ja huumorimiestä - olisi nauhuriin saattanut tallentua tunnin verran tuskastuneen toimittajan uteluita ja yksitavuisia vastauksia. Mutta toisin kävi. Pienen tutustumis- ja hihittelyvaiheen jälkeen jäätelöllä lahjotut haastateltavat olivat virkistävän avoimia ja puheliaita.

Valmis teksti oli onnistunut, koska:

1) Haastateltavat eivät juuri sensuroineet puheitaan, ja sain napsittua sitaatteihin runsaasti värikkäitä kommentteja.

2) Kirjoitin jutun aluksi kokonaan kirjakielellä, mutta päädyin lopulta käyttämään suorissa lainauksissa puhekieltä. Lopputulos elävöityi kummasti.

3) Dialogi kulki luontevasti ja sain käsiteltyä sovitut teemat vailla päälleliimaamisen makua.

4) Artikkelin tarkoituksena oli herätellä kouluikäisten lasten vanhempia käsiteltävään asiaan liittyen (anteeksi salaperäisyyteni), ja onnistuin siinä sortumatta tarpeettomaan pelotteluun.

5) Juttu oli kuvituksineen raikas, mielenkiintoinen ja ajankohtainen.

Jaksoiko joku lukea tänne saakka? Loistavaa! Ensi kerralla voisin kuvailla albumillista valokuvia, joita en aio blogissani julkaista :-)

P.S. Olen kokenut kirjoitustauostani niin suurta syyllisyyttä, että näin jopa unta blogitapaamisesta, johon saavuin myöhässä. Etunenässä minua läksyttämässä oli tietenkin tämän Helmi-haasteen antaja. Tekstiluonnos unipostausta varten on jo olemassa!

Mukavaa viikonloppua,
Kitty

---

Lukupiiri koolla

Tyttö antoi lukijoilleen kirjahaasteen ja tartuin siihen oitis. Tehtävälistalla on nimittäin kilometrin mittainen pätkä töihin ja opiskeluihin liittyvää työtä, jota pyrin välttelemään kykyjeni mukaisesti. Siispä blogia päivittämään!

Huomasin äskettäin, että pidän itseäni edelleen kirjoja lukevana ihmisenä, vaikka saan nykyisin luettua vain muutamia (ei työhön tai opiskeluun liittyviä) kirjoja vuodessa. Aikaa olisi, vaikka toisin tekisi mieli väittää. Moni muu asia on kuitenkin mennyt jo vuosia lukemisen edelle. Lukemiseni on purskeista ja epäsäännöllistä: lomalla voin lukea viisi kirjaa yhteen menoon ja olla sitten lukematta mitään uutta (jo luettujen kirjojen satunnaista selaamista ei lasketa) moneen kuukauteen.

1) Mikä kirja itketti?
Pat Conroy: The Prince of Tides
Tähän osastoon sopivia kirjoja löytyy hyllystä vaikka kuinka paljon. Minuahan itkettää mikä vaan sopivassa mielentilassa. Kyseisen kirjan olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi niin monta kertaa, että englanninkielinen laitos on nykyisin ruhjaantunut irtosivuversio. Vuorovetten prinssi on muuten sellainen nimi, josta ihan väkisinkin tulee mieleen joku harlekiiniromaani. Älkää kuitenkaan hämääntykö. Tämä kirja lukeutui niihin pariinkymmeneen kirjaan, jotka otin Suomesta mukaan ulkomaille muuttaessani. Sain jopa silloisen mieheni ylipuhuttua tarttumaan kirjaan, ja hienovaraisen tarkkailuni perusteella se sai myös muuten kivikasvoisen insinöörin liikuttumaan.

2) Mikä nauratti?
Dorothy Parker: The portable Dorothy Parker
1893 syntyneen amerikkalaisen kirjailijan, runoilijan ja kolumnistin kootut on loistava kokoelma pisteliään nerokasta satiiria. Parker kirjoitti Vanity Fairiin, Vogueen ja The New Yorkeriin jo 20-luvulla. Kirjoitukset ovat nokkelia, oivaltavia, surullisiakin. Usein niitä kuitenkin lukee pieni hymynkare suupielessä. En ihmettele, että tarinan mukaan Parkerin ehdotus omaksi hautakirjoituksekseen oli "Excuse my dust."

3) Mikä oksetti?
Anja Kauranen: Lemmikkikaupan tytöt
Ahdistava, herättelevä, mutta aika yksiulotteinen kirja. Luin jollakin lomalla, ja sen jälkeen tuli pakottava tarve saada nopeasti jotain iloisempaa tekstiä pään sisään. Jostain syystä saman loman lukupakettiin kuului muitakin raskaita aiheita käsitteleviä suomalaisia kirjoja, kuten Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
William Somerset Maugham: Veitsen terällä
En tiedä miksi valitsin tämän tähän. Olen aina rakastanut Maughamin tekstejä (kuten ehkä joku on jo hoksannut blogini nimen perusteella), vaikkei tämä kirja ehdoton suosikki olekaan. Isabelin hemmoteltu, itsekäs luonne vaikuttaa hyvin kylmältä ja julmalta, enkä missään tapauksessa näe siinä itseäni kokonaisena. Ehkä jokin osa minusta pahimmillani kuitenkin sopii Isabelin olemukseen. Motiivina häikäilemättömälle toiminnalle on kuitenkin Rakkaus.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
Mihail Bulkakov: Saatana saapuu Moskovaan
Miksiköhän tämä on jäänyt kesken? Sain tämän lahjaksi ja lahjakirjojen kanssa olen aina vähän vaikea. "Tämänhän pitäisi olla hyvä, kun kerran sitä on minulle suositeltu ja jopa minua varten hankittu". Luin ensimmäiset 50 sivua ja sitten se unohtui johonkin. Pitääpä ottaa lukulistalle sitten joskus kun on taas aikaa, luultavasti n. vuonna 2014.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
Sama pätee muihinkin Joenpellon romaaneihin. Odotin koko ajan jotain mielenkiintoista käännettä, joka olisi jotenkin antanut kirjaan sisällön. Tähän osastoon voisin lisätä myös Peter Høegin Lumen tajun, jonka olisin lopettanut ensimmäisen luvun jälkeen, ellei hyvä ystäväni olisi kehunut sitä tajunnan räjäyttäväksi lukukokemukseksi. Ei ollut.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Tähän kategoriaan olisin voinut lisätä kolmanneksen omistamistani kirjoista. Olen kirjoihin palaavaa laatua, ja luen tuttuja kirjoja usein paloissa ja pätkittäin, erityisesti ennen nukkumaanmenoa. Honkasalon kirjan luin ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä, kun sain siitä jonkun näytekappaleen. Kuriositeettina voin kertoa, että suurin osa siitä tuli ahmittua eteläafrikkalaisen hotellin kylpyammeessa.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Kata Kärkkäinen: Vangitse minut vapaaksi
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että mallit, missit tai laulajat vaihtavat alaa, mikäli heillä on siihen kykyä. Sitä paitsi pidin kovasti jostakin Kärkkäisen aikaisemmasta kirjasta, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Tämä oli kuitenkin huono (mutta löytyy näköjään edelleen kirjahyllystäni). Olisin voinut mainita tässä myös minkä hyvänsä niistä aikuisten tyttökirjoista, joita jostain syystä edelleen ostan matkalukemiseksi. Sitä lajia ei tietämykseni mukaan ole kirjoitettu hyvin kuin kerran. Bridget Jones's Diary on hiirenkorvilla.

9) Mitä kirjaa suosittelet?
Riikka Pulkkinen: Raja
Tunnen hävettävän huonosti suomalaista nykykirjallisuutta. En lue juoppohulluja tervolaisia remeksiä, enkä ole muutenkaan Akateemisen uutuushyllyn vakiovieras. Viime vuosina (huom. tämänvuotisista kirjoista minulla ei ole mitään käsitystä) olen kuitenkin törmännyt muutamaan erinomaiseen naiskirjailijaan, kuten mainittu Honkasalo, Pulkkinen ja jopa yllättävän hyvä Sofi Oksanen. Raja on melko uusi tuttavuus, jonka olen ehtinyt kahlaamaan pariin kolmeen kertaan.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?
Charles Dickens: David Copperfield
Tämä oli ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja, enkä voi vieläkään ymmärtää miksi. Kokonaisia lauseita ja kappaleita meni ohi (ja huh, ne olivat pitkiä lauseita ja kappaleita!) koska sanakirjan kanssa lukeminen oli yhtä tuskaa. Kahlasin kuitenkin kaikki n. 500 sivua loppuun, enkä ainakaan vuoteen koskenut yhteenkään englanninkieliseen kirjaan. Luin muuten kirjan viimeiset sivut junassa matkalla Kuopioon ja lahjoitin opuksen sen jälkeen vieressäni istuneelle miehelle, joka sattui esittämään siitä jonkun kommentin.

Haluan jatkohaastaa lukupiiriin ainakin Sokean Kanan, Katleenan, Katan, Minhin ja Marin!


Kuva täältä.

Kortteliin eksyneenä

Päätin joskus, etten koskaan kommentoi blogissani kirjoitustaukoja. Olen alusta saakka antanut itselleni luvan kirjoitella tänne silloin, kun siltä tuntuu. Lukijakuntaakaan en ole osannut suuremmin toivoa, kun koko blogi tuli perustettua tavallaan vahingossa.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan inspiroivaa ja ihanaa. Aiheitakin tietysti olisi, mutta olen laiskistunut prosessoimaan niitä kirjoittamisen vaatimalla tavalla. Olen muutenkin aina ollut se laiskimus, joka kääntää valuuttojen vaihtokurssit laskimella, ellei sitten luota matkakumppaninsa arvioon. Tai se, joka helposti lukee mieluummin valmiiksi pureskellun mielipiteen, eikä vaivaudu etsimään tietoa omatoimisesti. Poikkeustilanteita luonnollisesti on, mutta varsinkin henkisesti kuormittavina aikoina valitsen aina helpoimman vaihtoehdon. Kun kirjoittamisen arkipäiväinenkin pakko on väistynyt, olen päätynyt ikävään luomisen tuskaan paineiden kasvaessa eksponentiaalisesti.

Viime aikoina on tapahtunut paljon. Erosin, muutin omaan asuntoon, jatkoin opiskelua, lopetin päivätyöni ja löysin uuden miesystävän. Noin lyhykäisesti. Ja nyt sitten, pahimpaan mahdolliseen aikaan, sain työtarjouksen, joka vaatisi juuri edellä ongelmalliseksi mainitsemiani asioita - luovuutta, innostuneisuutta ja sujuvaa sanankäyttöä.

Koska satun tietämään, että blogini lukijoissa on myös tekstintuottamisen konkareita, rohkenenkin pyytää apua. Mitä tehdä, kun luovuus katoaa ja sen paikalle kapuaa synkistelevä Kirjoituspeikko? Kuinka kirjoittamisen ilo ja kyky herätellään jälleen henkiin?


Kuva täältä

Pizzaa ja sirkushuveja

Postilaatikossani on viimeiset vuodet ilmoitettu selväsanaisesti, etten ole halukas vastaanottamaan mainoksia, kiitos vaan. Siitä huolimatta sinnikkäimmät niitä jakavat, eikä se aina niin suuri vahinko ole. Ainakaan jos mainosposti onnistuu hymyilyttämään, kuten eräänkin italialaisia lättyjä toimittavan yrityksen esite.

Perinteisten bolognesejen ja tropicanojen sijaan tämä nimittäin oli nimennyt pizzansa (kieltäydyn käyttämästä kirjoitusasua "pitsa") mielikuvituksellisemmin. Weddingin tilaamalla saa kinkkua ja salamia, Ex-loveriksi on taas nimetty tulinen kebab-pizza. Ja herkkusieniä ja katkarapuja näköjään kaipaa se, joka saa soperrettua tilauspuhelimeen koodisanan Hangover. Parantuukohan Divorcen aiheuttama mielipaha jollakin tavoin jauhelihalla ja kinkulla? Eikö sydänsuruihin yleensä ole auttanut suklaa, eikä naudanliha ja sipuli (Heartbreak)?

"Kerro se kukkasin" voi siis hyvinkin olla aikansa elänyt sanonta. Kätevämminhän sitä viestittää tunteensa tilaamalla treffiseurassa esimerkiksi Passionin ja Honeymoonin, tai peräti Hot-loverin.

Näistä ajatuksista tuli yhtäkkiä mieleen teiniaikainen ystäväni Herra P, lahjakas verbaalikko, jolla oli taito hauskuuttaa minua keksimällä kaikenlaisia huvittavia ja yllättäviä tilanteita ja sovittamalla niihin yhtälailla hassuja reagointitapoja. En muista niistä puoliakaan, mutta vakiohahmoina näissä tarinoissa esiintyivät ainakin Linnanmäellä lokinkakan päähänsä saanut hermostunut nuorukainen sekä ihminen, joka osasi kuvata tunteitaan ainoastaan Joel Hallikaisen laulun sanoin. (Tässä välissä voisinkin jakaa kanssanne tämän koomikko Catherine Taten sketsin Buntysta, joka haluaa alleviivata tunnetilaansa jukeboxin avulla. Video on hieman pitkä, mutta katsomisen arvoinen!)

Musiikilla on tunnetusti suuri vaikutus mielentilaan. Esimerkiksi lapsuuden sunnuntaiaamut muistan edelleen synkkinä ja jopa vähän pelottavina. Jos kirkkoon ei menty, kuunneltiin jumalanpalvelusta ainakin radiosta. Paatokselliset, väräjävällä äänellä veisatut virret onnistuivat luomaan kotiinkin juhlavan, mutta hieman alakuloisen tunnelman. Eteläisellä pallonpuoliskolla asutusta ajasta taas muistan aika kliseisesti tapahtumien taustalla soineen musiikin ja sen luoman eksotiikan. Toki siellä muutakin tehtiin, kuin notkuttiin rannalla, mutta valtamereltä tuleva tuuli, paljaat jalat, avotulen tuoksu ja rantabileet rytmittyvät saumattomasti muistoissani rumpuvoittoisella alkuperäismusiikilla.

Joskus vuosia sitten tein tietokoneelleni eri teemoihin sopivia musiikkikansioita. Oli sellainen, jota soittelin saadakseni lisäenergiaa vaikka siivoamiseen, toinen luomaan iloista mutta hetkittäin rauhallista tunnelmaa kotibileisiin sekä sellainen, jonka saattoi laittaa soimaan, jos tiedossa oli romanttinen ilta (silloin en vielä ollut kuullut pizzatilaus-optiosta). Radioon ei nimittäin näissä asioissa voi luottaa. Kuvitelkaa nyt mielessänne iltaa, jossa tilanne herkän rakkausballadin edesauttamana olisi edennyt intiimiksi ja yhtäkkiä ilmoille raikaisi vaikka Veikon Koneen mainos, tai joku ilakoivan humoristinen renkutus. Vähemmästäkin, ja niin edelleen.

Nyt päätän tajunnanvirtani tähän, puen ylle kesämekon ja lähden kuuntelemaan jonkun muun soittamaa musiikkia. Mukavaa lauantaita!



Kuva täältä.

Lapsuus se on korvaamaton

Muutamassa blogissa on viime päivinä listattu lapsuuden muistoja. Pakkohan se oli itsekin:

1) Sain joskus pari-kolmevuotiaana kuunnella musiikkia isojen, pehmustettujen kuulokkeiden kautta, jotka isä auttoi asettelemaan päähän niin, etteivät hiuspampulat painaneet korvia. Saatoin istuskella pitkiäkin aikoja olohuoneen villamatolla ja kieputella kuulokkeiden kiharaa johtoa sormien ympärille. Kerran kesken sulosävelien sain jonkun äkkinäisen idean ja ryntäsin siltä istumalta kertomaan siitä jollekin unohtaen, että olin kuulokkeilla kiinni stereoissa. Olisi voinut kuvitella, että johto olisi irronnut, mutta niin vain sain kiskottua koko laitteen lattialle. Joku osa meni kai rikkikin.

2) Olen syntynyt vuodenvaihteessa. Kesällä reilun kolmen ikäisenä olin ensimmäistä kertaa vieraana naapurin tytön syntymäpäiväjuhlissa - jostain syystä niin että äiti vei ja haki minut muttei itse jäänyt paikalle. Kotona olin kertonut, että juhlat olivat olleet oudot koska "siellä ei ollut edes joulukuusta".

3) Sain joskus kuusivuotiaana lahjaksi kauniin, kirjaillun muistikirjan. Koska se oli niin hieno, siihen kirjoitetun tekstin piti olla tietenkin täydellistä. Ihan alkuvaiheessa tein kuitenkin kuulakärkikynällä virheen, eikä auttanut kuin poistaa koko sivu pikkutarkasti repien. Pahaksi onneksi oli kuitenkin kesä ja olin isovanhempieni luona hoidossa. Kirjoista tarkka Mummi nimittäin suuttui muistikirjan tuhoamisesta niin, että antoi reippaan tukkapöllyn ja piilotti aarteeni keittiön vihreäksi maalattuun yläkaappiin. Olin niin tyrmistynyt, että soitin itkien äidille töihin ja sainkin tahtoni läpi. Ja aiheutin mummille ja äidille viikkoja kestäneen riidan.

4) Isoisoisäni eli yli satavuotiaaksi. Hän oli omaishoidossa ja näki usein meitä serkuksia. Eräänkin kerran olin isopapan huoneessa ja istuin sängyn vieressä pienellä jakkaralla laulamassa papan lempilauluja. Juuri ennen kuin kuorsaus alkoi, vanhus komensi ankaralla äänellä laittamaan radion kiinni kun sieltä tulee "aina sitä samaa". En tiedä vieläkään olisiko pitänyt loukkaantua vai olla imarreltu.

5) Sukulaispariskunta alkoi yllättäen kohdella toisiaan erityisen huomaavaisesti jopa vieraiden läsnäollessa. Mies saattoi laskea kätensä vaimon kädelle, sipaista hellästi tämän hiuksia ja sanoa jotain kaunista. Meistä lapsista se oli hassua ja noloa ja kiusottelimme siitä perheen poikaa. Vähän ajan kuluttua vaimo kuoli syöpään.

6) Äiti meikkasi kotona kylpyhuoneessa, mutta (toisella) Mummilla oli puuterin ja hajuveden tuoksuinen peilipöytä, jonka laatikoissa oli vaikka mitä mielenkiintoista. Olin saanut luvan katsella ja kokeilla myös koruja, jotka olivat samettirasioissa oikeanpuoleisissa laatikoissa. Ihanin kaikista oli monikerroksinen helmikaulanauha, joka oli Mummillekin erityisen rakas. Kerran jouluaterialla sain luvan pitää sitä kaulassani pöydässä ja säteilin onnesta. Sitten menimme iltakävelylle, enkä käskystä huolimatta vienyt korua takaisin, vaan piilotin sen villahuivin alle kaulaani. Helmikoru putosi johonkin lumihankeen, eikä sitä löytynyt enää koskaan.

7) Perjantai oli siivouspäivä, eikä kotoa saanut silloin lähteä ennen kuin läksyt oli tehty ja oma huone narskui puhtauttaan. Inhosin siivoamista, mutta minulla oli Pirita-niminen ystävä, jolle kodinhoito oli intohimo. Joka perjantai Pirita tuli koulun jälkeen meille ja siivosi huoneeni samalla kun minä lueskelin tai soitin pianoa. Tämä muisto hämmentää minua, enkä oikein ymmärrä miten järjestelmään päädyttiin tai miten se kompensoitiin.

8) Muutimme eri paikkakunnalle toisen luokan jälkeen. Uudessa koulussa huomattiin ensimmäisen viikon aikana, että olin pahasti jäljessä matematiikassa. Pärjäsin muissa aineissa hyvin, mutta en käytännössä osannut laskea lainkaan. Tämä luontaisen kyvyn puuttuminen selittää mahdollisesti muitakin asioita.

9) Mökillä Ukki tuli herättämään ja pyysi mukaansa kokemaan verkkoja ja katiskaa. Ranta oli varjoisa ja luonnonkivestä tehdyt portaat tuntuivat kylmiltä jalkapohjissa. (En muista ikinä käyttäneeni mökillä kenkiä.) Lasikuituvene liukui suhisten kaislojen läpi, minä soudin ja Ukki piti perää. Järvellä aurinko alkoi lämmittää. Saimme yhden hauen ja joitakin pikkukaloja. Vesikasvit tuoksuivat ja tein ulpukoista paluumatkalla seppeleen, vaikka ne olivatkin vähän limaisia.

10) Viimeiseksi ehkä mukavin muisto. Olin nelivuotiaana äidin kanssa ruokakaupassa ja ilmoitin ettei lihatiskin lasiseen vitriiniin saanut koskea ja että se oli kuuma. Kysyttäessä kerroin tietooni selityksenkin: "siinä lukee niin".

Kuva täältä.