Sikalainen kohtaaminen

Lauantainen iltapäivä etelähelsinkiläisessä kulttuuriravintolassa. Pöytäliinan alla, kesämekon seurana paljaat sääret, jalat vielä hellinä merenrantakävelystä ja uusista sandaaleista. Nälkä poistettu lohikeitolla, pää saatu kevyeksi kahdella lasillisella valkoviiniä. Vastapäätä rakas ystävä ja puheenaiheena universumin paikallisuutiset.

Sisään astelee naiskaksikko, kuuden- ja seitsemänkympin väliltä. Hyviä ystävyksiä selvästi, puhuvat vilkkaasti, toinen pitää toista sievästi käsikynkästä. Ovensuussa huomataan, että särkylääkkeet ovat jääneet kotiin. Tuleekohan istumisesta mitään, pohditaan. Apteekkikaan ei ole ihan vieressä. Lyhyt neuvottelu päätyy kuitenkin suunnitelmaan A, ja pöytä otetaan salin hiljaisesta päästä, läheltä naistenhuonetta.

Kun vuorostani päädyn nenänpuuterointitilaan, muistan edeltävän keskustelun ja kiitän onneani, että oma välilevyvammani on parantunut. Istuakin pystyy nykyään normaalisti. Matka-apteekki on silti aina mukana ja muistuttaa olemassaolostaan, kun kaivan käsilaukusta huulipunaa. Pitäisikö olla kerrankin aktiivisen ystävällinen ja kysyä kelpaisiko burana? Vaikka ollaankin toisillemme vieraita ja eri ikäpolven naisia.

Pöydän ohi kävellessäni pyydän anteeksi keskeytystä.

- Satuin kuulemaan, että puhuitte äsken särkylääkkeistä, ja ajattelin..
- Minulla ei ole mukana lääkkeitä, enkä minä käytä mitään huumausaineita, napauttaa toinen nainen terävästi.

Pystyn tyrmistykseltäni ainoastaan pahoitella häiriötä ja kipitän omaan pöytääni huumediilerin leima selässäni.

- Hyvät teot jäävät harvoin rankaisematta, toteaa ystäväni tilatessaan meille kolmannet lasit rieslingiä.


Kuva täältä.

Unessa useasti

Muistatteko vielä sen ajan, kun nukkuminen oli välttämätöntä pakkopullaa, johon vanhemmat pakottivat kesken hauskimpien leikkien? Kun oli juuri saanut luotua nukkemaailman Mattelin pikkuesineistä ja ympäri kotia haalituista arkipäivän tavaroista, kehittänyt henkilöhahmot ja saattanut leikin draaman kaaren huippuunsa, kuului ovelta yhtäkkiä koputus ja äidin vieno kysymys siitä, eikö olisikin jo aika mennä nukkumaan? Viikonloppuaamuisin oli turhauttavaa vilkuilla kelloa ja toivoa, että se olisi jo kahdeksan ja saisi herättää muut. Uni tuli iltaisin helposti ja päiväväsymys oli tuntematon käsite.

Aikuistuminen on tuonut tullessaan toisenlaisia uniongelmia. Näin kolmekymppisenä olen jo ehtinyt kärsiä monesta unettomuus- ja väsymysjaksosta. Viime viikonloppu kului kirjaimellisesti vaakatasossa kun testasin huvikseni unensietokykyäni, enkä edes viitsi kertoa, kuinka paljon ennätysviikonloppunani nukuin. No, pahimmat univelat on näköjään kuitattu, koska tänään ponkaisin ylös ilman herätyskelloa jo seitsemän jälkeen. Siivosin vaatekaapit, pesin pyykkiä, palautin viikkokausia myöhässä olleet kirjaston kirjat ja sain tehtyä muitakin rästihommia, jotka ovat kuormittaneet ajatuksia ja sitä kautta valvottaneet.

Kuulin viikolla taksissa istuessani pätkän radion puheohjelmasta, jossa haastateltiin unitutkimukseen erikoistunutta neurologia. Kevätaamujen valoisuus valvottaa toisia. Niinpä niin. Ja sängystä olisi hyvä nousta joka aamu samaan aikaan, jotta unirytmi säilyy. Peruskauraa. Mutta sitten tuli uutta asiaa: ihminen kuulemma voisi paremmin, jos saisi nukkua vuorokaudessa useamman noin kolmen tunnin pätkän. Nukkuisi vähän, söisi, tekisi töitä ja rauhoittuisi taas pienille päiväunille. Lepäisi kun nukuttaa ja valvoisi, kun olo olisi jälleen virkeä. Ihana ajatus!

Sata vuotta sitten olisi tuskin voitu kuvitella nykyistä yhteiskuntaa, jossa ruokakaupat ovat auki läpi vuorokauden, elokuviin voisi mennä puoliltaöin tai käydä tankkaamassa autonsa (jos jollakin sellainen olisi ollut) neljältä yöllä. Tietotekniikan kehitys on avannut monelle mahdollisuuden hoitaa työtehtäviään etänä. Jossakin päin maapalloa on aina päivä, tai vaikkei olisikaan, ainakin muita ihmisiä hereillä. En odota, että yhteiskunnnan perusinstituutiot luopuisivat kahdeksasta neljään -ajattelusta aikoihin, mutta veikkaan että työtunnit jakautuvat monella toimialalla tulevaisuudessa vapaammin. Oma unirytmini ainakin kiittäisi.

Lopuksi haluan kertoa taannoisen uneni, jonka jälkeen sain viimein kimmokkeen kirjoittaa edellisen postaukseni. Vaikka unen tunnelma oli hieman ahdistava, huvitti se aamulla niin paljon, etten kieltäydy haasteista jatkossakaan!

Olin sopinut tapaavani Sokean Kanan pienessä ja epävirallisessa tapahtumassa, johon oli odotettavissa kymmenkunta muuta blogituttavaa. En ollut koskaan tavannut SK:ta (kuten en oikeassa elämässäkään), mutta tunnistin tuulikaapin vieressä seisoskelevan naisen häneksi. SK:lla oli yllään pitkä vaalea päällystakki, viininpunainen sulkakoristeinen hattu sekä siihen sopiva huivi, ja hän näytti huomattavan nyreältä. Syykin selvisi. Olin kuulemma ainakin tunnin myöhässä. Ihmetellessäni asiaa SK purjehti edeltä pöytään ja minä suuntasin jättämään tavaroitani naulakkoon.

Siinä vaiheessa huomasin katsoa ympärilleni ja hätkähdin nähdessäni mihin olin tullut. Edessä avautui suuren wieniläiskahvilan oloinen paikka orkestereineen ja suihkulähteineen. Marmoriseinät kaikuivat iloista puheensorinaa ja lasien kilinää, miehet olivat tummissa puvuissaan ja naiset iltapuvuissaan. Minulla oli arkinen neulepusero ja roikotin käsivarrellani naurettavan suurta käsilaukkua, josta pilkottivat muun roinan lisäksi kaksi askia Camel-tupakkaa (en polta) ja varasukkahousut. Yritin hätäpäissäni tyhjentää laukkua ja lisäillä samalla huulipunaa, kun ovi avautui ja sisään astelivat kuningasparimaisesti entiset appivanhempani. Toivotettuaan vieraat tervetulleiksi he pahoittelivat vuolaasti puutteellisia järjestelyjä ja ilmoittivat, että juhlista tulisi puuttumaan muutamia kaikkien odottamia ohjelmanumeroita. En tiedä mitä ne olisivat olleet, koska tunsin koko ajan olevani salaa sisään livahtanut kuokkavieras, väärissä vaatteissa ja vielä kamalasti myöhässä.

Tällä välin SK oli päätynyt pöytään viinilasin kanssa ja viittoili sieltä kärsimättömän näköisenä. Harmikseni en tiedä kuinka keskustelumme olisi lopulta kulkenut, koska tässä vaiheessa kello herätti hämmentyneen unikeon.

Nyt on lauantai-ilta ja kello lähenee kymmentä. Teemalta tulisi ikisuosikkini Cherbourgin sateenvarjot, mutta ehkä taidan sittenkin mennä kohta nukkumaan.

Kauniita unia!

Helmi ajatuksistanne, neiti?

Sokea kana haastoi minut (jo viime vuoden puolella - krhm, pahoittelut hitaudestani) etsimään helmi tuotannostani. Haasteen säännöt ovat:

1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.

2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.

3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.

4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)

5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.

6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

---

Tehtävä ei ollut missään tapauksessa helppo, sillä vaikka päädyinkin julkaistuun haastatteluun, pyörittelin mielessäni monia muitakin tekstinpätkiä lukioaikaisista aineista viimeviikkoisiin tekstiviesteihin. Valitsemani teksti (jota en ikävä kyllä voi kopioida tänne) on jäänyt monella tavalla mukavana mieleen. Paitsi että sain siitä kehuja, nautin sen tekemisestä kovasti. Ainakin ensijärkytyksen mentyä ohi. Haastattelin nimittäin ensimmäistä kertaa lapsia, tarkemmin sanottuna kolmea viidesluokkalaista tyttöä.

Työskentelin tuolloin julkaisussa, jonka tyypillisin artikkeli kertoi milloin kenenkin puku päällä ja kravatti kaulassa pönöttävän keski-ikäisen miehen näkemyksistä maailman menosta. Älkää ymmärtäkö väärin: ammatillisesti tulen yleensä mainiosti toimeen keski-ikäisten miesten kanssa. Oman alansa asiantuntijoina he ovat yleensä tottuneita puhujia, täsmällisiä lausumissaan sekä kaiken lisäksi kätevän ennalta-arvattavia.

Lasten kanssa sen sijaan olen käyttäytynyt aina kömplelösti. Ellei mukana olisi ollut leppoisaa valokuvaajaa - tuoretta isää ja huumorimiestä - olisi nauhuriin saattanut tallentua tunnin verran tuskastuneen toimittajan uteluita ja yksitavuisia vastauksia. Mutta toisin kävi. Pienen tutustumis- ja hihittelyvaiheen jälkeen jäätelöllä lahjotut haastateltavat olivat virkistävän avoimia ja puheliaita.

Valmis teksti oli onnistunut, koska:

1) Haastateltavat eivät juuri sensuroineet puheitaan, ja sain napsittua sitaatteihin runsaasti värikkäitä kommentteja.

2) Kirjoitin jutun aluksi kokonaan kirjakielellä, mutta päädyin lopulta käyttämään suorissa lainauksissa puhekieltä. Lopputulos elävöityi kummasti.

3) Dialogi kulki luontevasti ja sain käsiteltyä sovitut teemat vailla päälleliimaamisen makua.

4) Artikkelin tarkoituksena oli herätellä kouluikäisten lasten vanhempia käsiteltävään asiaan liittyen (anteeksi salaperäisyyteni), ja onnistuin siinä sortumatta tarpeettomaan pelotteluun.

5) Juttu oli kuvituksineen raikas, mielenkiintoinen ja ajankohtainen.

Jaksoiko joku lukea tänne saakka? Loistavaa! Ensi kerralla voisin kuvailla albumillista valokuvia, joita en aio blogissani julkaista :-)

P.S. Olen kokenut kirjoitustauostani niin suurta syyllisyyttä, että näin jopa unta blogitapaamisesta, johon saavuin myöhässä. Etunenässä minua läksyttämässä oli tietenkin tämän Helmi-haasteen antaja. Tekstiluonnos unipostausta varten on jo olemassa!

Mukavaa viikonloppua,
Kitty

---