Lukupiiri koolla

Tyttö antoi lukijoilleen kirjahaasteen ja tartuin siihen oitis. Tehtävälistalla on nimittäin kilometrin mittainen pätkä töihin ja opiskeluihin liittyvää työtä, jota pyrin välttelemään kykyjeni mukaisesti. Siispä blogia päivittämään!

Huomasin äskettäin, että pidän itseäni edelleen kirjoja lukevana ihmisenä, vaikka saan nykyisin luettua vain muutamia (ei työhön tai opiskeluun liittyviä) kirjoja vuodessa. Aikaa olisi, vaikka toisin tekisi mieli väittää. Moni muu asia on kuitenkin mennyt jo vuosia lukemisen edelle. Lukemiseni on purskeista ja epäsäännöllistä: lomalla voin lukea viisi kirjaa yhteen menoon ja olla sitten lukematta mitään uutta (jo luettujen kirjojen satunnaista selaamista ei lasketa) moneen kuukauteen.

1) Mikä kirja itketti?
Pat Conroy: The Prince of Tides
Tähän osastoon sopivia kirjoja löytyy hyllystä vaikka kuinka paljon. Minuahan itkettää mikä vaan sopivassa mielentilassa. Kyseisen kirjan olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi niin monta kertaa, että englanninkielinen laitos on nykyisin ruhjaantunut irtosivuversio. Vuorovetten prinssi on muuten sellainen nimi, josta ihan väkisinkin tulee mieleen joku harlekiiniromaani. Älkää kuitenkaan hämääntykö. Tämä kirja lukeutui niihin pariinkymmeneen kirjaan, jotka otin Suomesta mukaan ulkomaille muuttaessani. Sain jopa silloisen mieheni ylipuhuttua tarttumaan kirjaan, ja hienovaraisen tarkkailuni perusteella se sai myös muuten kivikasvoisen insinöörin liikuttumaan.

2) Mikä nauratti?
Dorothy Parker: The portable Dorothy Parker
1893 syntyneen amerikkalaisen kirjailijan, runoilijan ja kolumnistin kootut on loistava kokoelma pisteliään nerokasta satiiria. Parker kirjoitti Vanity Fairiin, Vogueen ja The New Yorkeriin jo 20-luvulla. Kirjoitukset ovat nokkelia, oivaltavia, surullisiakin. Usein niitä kuitenkin lukee pieni hymynkare suupielessä. En ihmettele, että tarinan mukaan Parkerin ehdotus omaksi hautakirjoituksekseen oli "Excuse my dust."

3) Mikä oksetti?
Anja Kauranen: Lemmikkikaupan tytöt
Ahdistava, herättelevä, mutta aika yksiulotteinen kirja. Luin jollakin lomalla, ja sen jälkeen tuli pakottava tarve saada nopeasti jotain iloisempaa tekstiä pään sisään. Jostain syystä saman loman lukupakettiin kuului muitakin raskaita aiheita käsitteleviä suomalaisia kirjoja, kuten Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty.

4) Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
William Somerset Maugham: Veitsen terällä
En tiedä miksi valitsin tämän tähän. Olen aina rakastanut Maughamin tekstejä (kuten ehkä joku on jo hoksannut blogini nimen perusteella), vaikkei tämä kirja ehdoton suosikki olekaan. Isabelin hemmoteltu, itsekäs luonne vaikuttaa hyvin kylmältä ja julmalta, enkä missään tapauksessa näe siinä itseäni kokonaisena. Ehkä jokin osa minusta pahimmillani kuitenkin sopii Isabelin olemukseen. Motiivina häikäilemättömälle toiminnalle on kuitenkin Rakkaus.

5) Minkä kirjan jätit kesken?
Mihail Bulkakov: Saatana saapuu Moskovaan
Miksiköhän tämä on jäänyt kesken? Sain tämän lahjaksi ja lahjakirjojen kanssa olen aina vähän vaikea. "Tämänhän pitäisi olla hyvä, kun kerran sitä on minulle suositeltu ja jopa minua varten hankittu". Luin ensimmäiset 50 sivua ja sitten se unohtui johonkin. Pitääpä ottaa lukulistalle sitten joskus kun on taas aikaa, luultavasti n. vuonna 2014.

6) Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
Sama pätee muihinkin Joenpellon romaaneihin. Odotin koko ajan jotain mielenkiintoista käännettä, joka olisi jotenkin antanut kirjaan sisällön. Tähän osastoon voisin lisätä myös Peter Høegin Lumen tajun, jonka olisin lopettanut ensimmäisen luvun jälkeen, ellei hyvä ystäväni olisi kehunut sitä tajunnan räjäyttäväksi lukukokemukseksi. Ei ollut.

7) Minkä kirjan luit uudestaan?
Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Tähän kategoriaan olisin voinut lisätä kolmanneksen omistamistani kirjoista. Olen kirjoihin palaavaa laatua, ja luen tuttuja kirjoja usein paloissa ja pätkittäin, erityisesti ennen nukkumaanmenoa. Honkasalon kirjan luin ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä, kun sain siitä jonkun näytekappaleen. Kuriositeettina voin kertoa, että suurin osa siitä tuli ahmittua eteläafrikkalaisen hotellin kylpyammeessa.

8) Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Kata Kärkkäinen: Vangitse minut vapaaksi
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että mallit, missit tai laulajat vaihtavat alaa, mikäli heillä on siihen kykyä. Sitä paitsi pidin kovasti jostakin Kärkkäisen aikaisemmasta kirjasta, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Tämä oli kuitenkin huono (mutta löytyy näköjään edelleen kirjahyllystäni). Olisin voinut mainita tässä myös minkä hyvänsä niistä aikuisten tyttökirjoista, joita jostain syystä edelleen ostan matkalukemiseksi. Sitä lajia ei tietämykseni mukaan ole kirjoitettu hyvin kuin kerran. Bridget Jones's Diary on hiirenkorvilla.

9) Mitä kirjaa suosittelet?
Riikka Pulkkinen: Raja
Tunnen hävettävän huonosti suomalaista nykykirjallisuutta. En lue juoppohulluja tervolaisia remeksiä, enkä ole muutenkaan Akateemisen uutuushyllyn vakiovieras. Viime vuosina (huom. tämänvuotisista kirjoista minulla ei ole mitään käsitystä) olen kuitenkin törmännyt muutamaan erinomaiseen naiskirjailijaan, kuten mainittu Honkasalo, Pulkkinen ja jopa yllättävän hyvä Sofi Oksanen. Raja on melko uusi tuttavuus, jonka olen ehtinyt kahlaamaan pariin kolmeen kertaan.

10) Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?
Charles Dickens: David Copperfield
Tämä oli ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja, enkä voi vieläkään ymmärtää miksi. Kokonaisia lauseita ja kappaleita meni ohi (ja huh, ne olivat pitkiä lauseita ja kappaleita!) koska sanakirjan kanssa lukeminen oli yhtä tuskaa. Kahlasin kuitenkin kaikki n. 500 sivua loppuun, enkä ainakaan vuoteen koskenut yhteenkään englanninkieliseen kirjaan. Luin muuten kirjan viimeiset sivut junassa matkalla Kuopioon ja lahjoitin opuksen sen jälkeen vieressäni istuneelle miehelle, joka sattui esittämään siitä jonkun kommentin.

Haluan jatkohaastaa lukupiiriin ainakin Sokean Kanan, Katleenan, Katan, Minhin ja Marin!


Kuva täältä.

Kortteliin eksyneenä

Päätin joskus, etten koskaan kommentoi blogissani kirjoitustaukoja. Olen alusta saakka antanut itselleni luvan kirjoitella tänne silloin, kun siltä tuntuu. Lukijakuntaakaan en ole osannut suuremmin toivoa, kun koko blogi tuli perustettua tavallaan vahingossa.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan inspiroivaa ja ihanaa. Aiheitakin tietysti olisi, mutta olen laiskistunut prosessoimaan niitä kirjoittamisen vaatimalla tavalla. Olen muutenkin aina ollut se laiskimus, joka kääntää valuuttojen vaihtokurssit laskimella, ellei sitten luota matkakumppaninsa arvioon. Tai se, joka helposti lukee mieluummin valmiiksi pureskellun mielipiteen, eikä vaivaudu etsimään tietoa omatoimisesti. Poikkeustilanteita luonnollisesti on, mutta varsinkin henkisesti kuormittavina aikoina valitsen aina helpoimman vaihtoehdon. Kun kirjoittamisen arkipäiväinenkin pakko on väistynyt, olen päätynyt ikävään luomisen tuskaan paineiden kasvaessa eksponentiaalisesti.

Viime aikoina on tapahtunut paljon. Erosin, muutin omaan asuntoon, jatkoin opiskelua, lopetin päivätyöni ja löysin uuden miesystävän. Noin lyhykäisesti. Ja nyt sitten, pahimpaan mahdolliseen aikaan, sain työtarjouksen, joka vaatisi juuri edellä ongelmalliseksi mainitsemiani asioita - luovuutta, innostuneisuutta ja sujuvaa sanankäyttöä.

Koska satun tietämään, että blogini lukijoissa on myös tekstintuottamisen konkareita, rohkenenkin pyytää apua. Mitä tehdä, kun luovuus katoaa ja sen paikalle kapuaa synkistelevä Kirjoituspeikko? Kuinka kirjoittamisen ilo ja kyky herätellään jälleen henkiin?


Kuva täältä

Pizzaa ja sirkushuveja

Postilaatikossani on viimeiset vuodet ilmoitettu selväsanaisesti, etten ole halukas vastaanottamaan mainoksia, kiitos vaan. Siitä huolimatta sinnikkäimmät niitä jakavat, eikä se aina niin suuri vahinko ole. Ainakaan jos mainosposti onnistuu hymyilyttämään, kuten eräänkin italialaisia lättyjä toimittavan yrityksen esite.

Perinteisten bolognesejen ja tropicanojen sijaan tämä nimittäin oli nimennyt pizzansa (kieltäydyn käyttämästä kirjoitusasua "pitsa") mielikuvituksellisemmin. Weddingin tilaamalla saa kinkkua ja salamia, Ex-loveriksi on taas nimetty tulinen kebab-pizza. Ja herkkusieniä ja katkarapuja näköjään kaipaa se, joka saa soperrettua tilauspuhelimeen koodisanan Hangover. Parantuukohan Divorcen aiheuttama mielipaha jollakin tavoin jauhelihalla ja kinkulla? Eikö sydänsuruihin yleensä ole auttanut suklaa, eikä naudanliha ja sipuli (Heartbreak)?

"Kerro se kukkasin" voi siis hyvinkin olla aikansa elänyt sanonta. Kätevämminhän sitä viestittää tunteensa tilaamalla treffiseurassa esimerkiksi Passionin ja Honeymoonin, tai peräti Hot-loverin.

Näistä ajatuksista tuli yhtäkkiä mieleen teiniaikainen ystäväni Herra P, lahjakas verbaalikko, jolla oli taito hauskuuttaa minua keksimällä kaikenlaisia huvittavia ja yllättäviä tilanteita ja sovittamalla niihin yhtälailla hassuja reagointitapoja. En muista niistä puoliakaan, mutta vakiohahmoina näissä tarinoissa esiintyivät ainakin Linnanmäellä lokinkakan päähänsä saanut hermostunut nuorukainen sekä ihminen, joka osasi kuvata tunteitaan ainoastaan Joel Hallikaisen laulun sanoin. (Tässä välissä voisinkin jakaa kanssanne tämän koomikko Catherine Taten sketsin Buntysta, joka haluaa alleviivata tunnetilaansa jukeboxin avulla. Video on hieman pitkä, mutta katsomisen arvoinen!)

Musiikilla on tunnetusti suuri vaikutus mielentilaan. Esimerkiksi lapsuuden sunnuntaiaamut muistan edelleen synkkinä ja jopa vähän pelottavina. Jos kirkkoon ei menty, kuunneltiin jumalanpalvelusta ainakin radiosta. Paatokselliset, väräjävällä äänellä veisatut virret onnistuivat luomaan kotiinkin juhlavan, mutta hieman alakuloisen tunnelman. Eteläisellä pallonpuoliskolla asutusta ajasta taas muistan aika kliseisesti tapahtumien taustalla soineen musiikin ja sen luoman eksotiikan. Toki siellä muutakin tehtiin, kuin notkuttiin rannalla, mutta valtamereltä tuleva tuuli, paljaat jalat, avotulen tuoksu ja rantabileet rytmittyvät saumattomasti muistoissani rumpuvoittoisella alkuperäismusiikilla.

Joskus vuosia sitten tein tietokoneelleni eri teemoihin sopivia musiikkikansioita. Oli sellainen, jota soittelin saadakseni lisäenergiaa vaikka siivoamiseen, toinen luomaan iloista mutta hetkittäin rauhallista tunnelmaa kotibileisiin sekä sellainen, jonka saattoi laittaa soimaan, jos tiedossa oli romanttinen ilta (silloin en vielä ollut kuullut pizzatilaus-optiosta). Radioon ei nimittäin näissä asioissa voi luottaa. Kuvitelkaa nyt mielessänne iltaa, jossa tilanne herkän rakkausballadin edesauttamana olisi edennyt intiimiksi ja yhtäkkiä ilmoille raikaisi vaikka Veikon Koneen mainos, tai joku ilakoivan humoristinen renkutus. Vähemmästäkin, ja niin edelleen.

Nyt päätän tajunnanvirtani tähän, puen ylle kesämekon ja lähden kuuntelemaan jonkun muun soittamaa musiikkia. Mukavaa lauantaita!



Kuva täältä.

Lapsuus se on korvaamaton

Muutamassa blogissa on viime päivinä listattu lapsuuden muistoja. Pakkohan se oli itsekin:

1) Sain joskus pari-kolmevuotiaana kuunnella musiikkia isojen, pehmustettujen kuulokkeiden kautta, jotka isä auttoi asettelemaan päähän niin, etteivät hiuspampulat painaneet korvia. Saatoin istuskella pitkiäkin aikoja olohuoneen villamatolla ja kieputella kuulokkeiden kiharaa johtoa sormien ympärille. Kerran kesken sulosävelien sain jonkun äkkinäisen idean ja ryntäsin siltä istumalta kertomaan siitä jollekin unohtaen, että olin kuulokkeilla kiinni stereoissa. Olisi voinut kuvitella, että johto olisi irronnut, mutta niin vain sain kiskottua koko laitteen lattialle. Joku osa meni kai rikkikin.

2) Olen syntynyt vuodenvaihteessa. Kesällä reilun kolmen ikäisenä olin ensimmäistä kertaa vieraana naapurin tytön syntymäpäiväjuhlissa - jostain syystä niin että äiti vei ja haki minut muttei itse jäänyt paikalle. Kotona olin kertonut, että juhlat olivat olleet oudot koska "siellä ei ollut edes joulukuusta".

3) Sain joskus kuusivuotiaana lahjaksi kauniin, kirjaillun muistikirjan. Koska se oli niin hieno, siihen kirjoitetun tekstin piti olla tietenkin täydellistä. Ihan alkuvaiheessa tein kuitenkin kuulakärkikynällä virheen, eikä auttanut kuin poistaa koko sivu pikkutarkasti repien. Pahaksi onneksi oli kuitenkin kesä ja olin isovanhempieni luona hoidossa. Kirjoista tarkka Mummi nimittäin suuttui muistikirjan tuhoamisesta niin, että antoi reippaan tukkapöllyn ja piilotti aarteeni keittiön vihreäksi maalattuun yläkaappiin. Olin niin tyrmistynyt, että soitin itkien äidille töihin ja sainkin tahtoni läpi. Ja aiheutin mummille ja äidille viikkoja kestäneen riidan.

4) Isoisoisäni eli yli satavuotiaaksi. Hän oli omaishoidossa ja näki usein meitä serkuksia. Eräänkin kerran olin isopapan huoneessa ja istuin sängyn vieressä pienellä jakkaralla laulamassa papan lempilauluja. Juuri ennen kuin kuorsaus alkoi, vanhus komensi ankaralla äänellä laittamaan radion kiinni kun sieltä tulee "aina sitä samaa". En tiedä vieläkään olisiko pitänyt loukkaantua vai olla imarreltu.

5) Sukulaispariskunta alkoi yllättäen kohdella toisiaan erityisen huomaavaisesti jopa vieraiden läsnäollessa. Mies saattoi laskea kätensä vaimon kädelle, sipaista hellästi tämän hiuksia ja sanoa jotain kaunista. Meistä lapsista se oli hassua ja noloa ja kiusottelimme siitä perheen poikaa. Vähän ajan kuluttua vaimo kuoli syöpään.

6) Äiti meikkasi kotona kylpyhuoneessa, mutta (toisella) Mummilla oli puuterin ja hajuveden tuoksuinen peilipöytä, jonka laatikoissa oli vaikka mitä mielenkiintoista. Olin saanut luvan katsella ja kokeilla myös koruja, jotka olivat samettirasioissa oikeanpuoleisissa laatikoissa. Ihanin kaikista oli monikerroksinen helmikaulanauha, joka oli Mummillekin erityisen rakas. Kerran jouluaterialla sain luvan pitää sitä kaulassani pöydässä ja säteilin onnesta. Sitten menimme iltakävelylle, enkä käskystä huolimatta vienyt korua takaisin, vaan piilotin sen villahuivin alle kaulaani. Helmikoru putosi johonkin lumihankeen, eikä sitä löytynyt enää koskaan.

7) Perjantai oli siivouspäivä, eikä kotoa saanut silloin lähteä ennen kuin läksyt oli tehty ja oma huone narskui puhtauttaan. Inhosin siivoamista, mutta minulla oli Pirita-niminen ystävä, jolle kodinhoito oli intohimo. Joka perjantai Pirita tuli koulun jälkeen meille ja siivosi huoneeni samalla kun minä lueskelin tai soitin pianoa. Tämä muisto hämmentää minua, enkä oikein ymmärrä miten järjestelmään päädyttiin tai miten se kompensoitiin.

8) Muutimme eri paikkakunnalle toisen luokan jälkeen. Uudessa koulussa huomattiin ensimmäisen viikon aikana, että olin pahasti jäljessä matematiikassa. Pärjäsin muissa aineissa hyvin, mutta en käytännössä osannut laskea lainkaan. Tämä luontaisen kyvyn puuttuminen selittää mahdollisesti muitakin asioita.

9) Mökillä Ukki tuli herättämään ja pyysi mukaansa kokemaan verkkoja ja katiskaa. Ranta oli varjoisa ja luonnonkivestä tehdyt portaat tuntuivat kylmiltä jalkapohjissa. (En muista ikinä käyttäneeni mökillä kenkiä.) Lasikuituvene liukui suhisten kaislojen läpi, minä soudin ja Ukki piti perää. Järvellä aurinko alkoi lämmittää. Saimme yhden hauen ja joitakin pikkukaloja. Vesikasvit tuoksuivat ja tein ulpukoista paluumatkalla seppeleen, vaikka ne olivatkin vähän limaisia.

10) Viimeiseksi ehkä mukavin muisto. Olin nelivuotiaana äidin kanssa ruokakaupassa ja ilmoitin ettei lihatiskin lasiseen vitriiniin saanut koskea ja että se oli kuuma. Kysyttäessä kerroin tietooni selityksenkin: "siinä lukee niin".

Kuva täältä.

Matkustaja

Otin vastaan SusuPetalin haasteen ja kirjoitin kravun (= tasan sadan sanan pikkutarinan).


– Sitä minä vaan, että oliko tässä vielä sitä arvoa vai eikö tässä ollut. Kun tästä ei päälle päin sitä näy ja nyt en muista, että oliko se viidestoista päivä vai kuudestoista päivä kun minä sitä latasin.
Nostin katseeni lehdestä ja seurasin iäkkään rouvan astumista bussiin. Sekunnit kuluivat ja joku huokasi tuskastuneena. Kuljettaja murahti jotakin, mikä ei kuulunut kolmannelle penkkiriville.
Rouvan käsilaukulle teki seuraa kaksi kirjavaa kangaskassia. Toinen housunlahje oli survottu talvisaappaaseen ja toinen rytytti varren ulkopuolella. Lukijalaite piippasi vihreää ja nainen hymyili iloisesti. Niin minäkin. Ohikulkiessaan nainen kohtasi katseeni ja silloin muistin jälleen, että ilmeeni tulkitaan joskus väärin.

Terveisiä perheestä!

Rakas päiväkirjani!

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi kirjoittelin. Perhe-elämämme täällä Tyrskylässä on ollut viime aikoina melko hektistä. Toisin kuin kaikenmaailman lesbosinkut kuvittelevat, kotiäitiys ei ole huvia vaan vaativaa työtä, johon meillä vihityillä aviovaimoilla ja äideillä on velvollisuus. Itse olen aina tiennyt, että lapsi tarvitsee ennen kaikkea äitiä. Ja miksei isääkin. Mielellään sellaista osaavaa ja heikkouksia vailla olevaa, kuten meidän Simo.

Olen usein sanonut, että nykyaikana liian harva nainen ajattelee lasta ja tulevaisuutta. Meitä velvollisuutensa hoitavia ja perheelleen omistautuneita ihmisiä on enää harvemmassa, kuin vaatimattomuuskohtauksia miehelläni Simolla. Mutta hänhän onkin valtiotietäjien maisteri, mikä minun kokemukseni mukaan riittää hyvin myös wc:n kannen sulkemiseen.

Koska perheemme ei yleisestä käsityksestä poiketen elä vauraudessa, olemme yhdessä lähteneet taistelemaan köyhyyttä vastaan. Kennedyn murhateorioilla ei enää hankita leipää, saati aamiaismuroja. Eräs teeseistäni on, että lapset on hyvä tutustuttaa työntekoon jo varhain, vaikkakaan ei äidin työn kautta. Nikkasten planeetta on koko perheen yhteinen projekti, jonka tarkoituksena on lähentää luterilaisiin arvoihin, heteroseksuaalisuuteen ja kotiruokaan uskovaa ydinperhettämme. Koulunkiin on mukavampi mennä, kun luokkakaverit ja opettajakunta tuntevat taustamme ja arvomaailmamme ja osaavat suhteuttaa käytöksensä niihin.

Epäitsekkäin ja äidillisin terveisin,
Lina

Ei kiinnosta

1) Miksi lumisateella tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan, sytyttää lukuvalo ja syventyä hyvään kirjaan? Tai nukkua?

2) Milloin ja mistä syystä minusta on tullut näin välinpitämätön velvollisuuksieni suhteen?

3) Voiko kevätväsymys/ -masennus iskeä jo maaliskuussa?

4) Meneekö tämä ohi?

5) Milloin?

Vasara ja nauloja

Että voikin olla hankalaa saada ostettua Helsingin keskustasta puolisen metriä tummaa puulevyä, sekä pala superlonia. Kun nämä löytyvät, odottelee toivelistalla vielä kaksi litraa metallikuulia.

Kevät on herättänyt minussa pienen askartelijan.

(Kuvan työkaluja myydään täällä.)

Aistien varassa I

Vanhemman kollegan kanssa tuli pari päivää sitten keskusteltua ns. kuudennesta aistista. Keskustelukumppanille oli sattunut mielenkiintoisia, vaikka kieltämättä tässä osastossa tavanomaisia asioita. Enneunia oli nähty ja vaiston ohjaamana vältytty varmalta kuolemalta. Allekirjoittanut osallistui keskusteluun kertomalla omia outoja sattumuksiaan uni- ja valvemaailman kohtauspisteestä. Keskusteluilmapiiri oli oudon latautunut. Paitsi että tarinat olivat jännittäviä, sitä koki vähän myös jakavansa asioita luottamuksella.

Olen monesti miettinyt selittämättömän mystisiä kokemuksiani ja yrittänyt mahduttaa niitä johonkin järjelliseen muottiin. Jos tieteellinen selitys oikeasti kiinnostaisi, sekä neurofysiologinen että psykoanalyyttinen tutkimus tarjoaisivat loputtomasti vaihtoehtoja ja lopulta "ihme" olisikin enää muutaman hermoimpulssin ja tiedostumattoman prosessin yhteenliittymä. Ja sellaisena aika tylsä.

Omakohtaisen kokemukseni perusteella naiset ovat usein parempia pitämään asioihin kunnioittavaa etäisyyttä. Enkä nyt tarkoita, että naiset olisivat mitenkään hömppiä tai epätieteellisiä. Mutta eikö joskus olekin viihdyttävää saada ihmetellä kummallisia ilmiöitä ilman, että joku ilonpilaaja haluaa selittää niistä jokaisen auki? Siitä huolimatta, että lähestulkoon kaikki on ihmiskunnassa jo aikaisemmin koettu, nimetty ja dokumentoitu.

P.S. Itse asiassa piti kirjoittaa ihan muista aisti-asioista, mutta jotenkin jumituin tähän. Ehkä niistä sitten ensi kerralla. Nyt pitää lähteä pulkka-ostoksille. Toivottavasti Kaivarissa on vielä sunnuntaina lunta!

Kuva täältä.

Laskiaisterveisin,
Kitty

Ja viidennenkin päivän hän lepäsi

Sairastuin flunssaan. Kurjan olon lisäksi flunssan huonoihin puoliin lukeutuu mökkihöperöitymisen riski. Mitä ihminen voi tehdä (paitsi tylsistyä), kun energia ei riitä edes lukemiseen, eikä suusta tule ääntä sen vertaa, että voisi soittaa lähipiirilleen ja kerjätä ansaittua sympatiaa? Mieskin on sopivasti matkoilla.

Piti kirjoittaa jotain humoristista tästä nenäliinasirkuksesta, mutta koko sairastuminen ottaa niin rankasti päähän, etten jaksa.

Terveempää helmikuun alkua teille,
Kitty

Turkmenistanin pentujen käsikirja

Aion tänään tehdä jotain, mitä arvostelijat ja kriitikot ovat kuulemma tehneet kautta aikojen: suositella elokuvaa, jota en ole nähnyt. Tai no, saattaa olla etteivät arvostelut aina mitään suosituksia ole olleet. Myös täystyrmäyksiä on saatettu kirjoittaa vailla omia kokemuksia. Niin elokuvista, teatteriesityksistä, kirjoista, konserteista ja ravintoloista.

Tämä elokuva on onnekseni napsinut palkintoja oikealta ja vasemmalta, joten oikeastaan tässä on kyse valistuneesta arvauksesta, eikä satunnaisesta suosituksesta. Elokuvan tv-oikeudet on myyty 20 maahan, joten ilmeisesti muitakin kiinnostaa, miksi muutamat suuryritykset ovat nostaneet markkinointiraamattujen rinnalle Ruhnaman. Ainakin ne jotka yrittävät saada jalansijaa Turkmenistanissa.

Edesmenneen presidentin Saparmurat Nijazovin kirjoittama teos edusti jonkinlaista kaikkien alojen käsikirjaa. Esimerkiksi ajokortista oli Nijazovin aikana turha haaveilla, jollei kirjaa oltu luettu. Kirjailija itse lupasi kansalleen että se joka lukee Ruhnaman kolme kertaa, muuttuu älykkäämmäksi ja pääsee esteettömästi taivaaseen. Taivaasta puheen ollen - Ruhnama on myös lähetetty avaruuteen. Onhan suurimmat viisaudet toki kohteliasta jakaa koko Linnunradan kesken.

No mutta se siitä, katsokaa itse lisää. Arto Halosen Pyhän kirjan varjo siis tänään TV2:lla klo 22.55 ja iltaunisille uusintana ensi sunnuntaina klo 16.50.

Oppimassa oppimatta

Istuin koko päivän eräällä kurssilla oppiakseni lisää melko monimutkaisesta aiheesta, johon olen jonkin verran perehtynyt ja jota välillä tarvitsen työssäni. Kurssi eteni niinkin nerokkaasti, että hyppäsimme kolmen tunnin Mikki Hiiri-alkeiden jälkeen suoraan perusprosessin ohi, jatkovaiheiden aivan helvetin hankalien (ja vain pitkän linjan ammattilaisten tarvitsemien) yksityiskohtien esittelyyn. Tilannetta voisi verrata siihen, että kansalaisopiston runojen kirjoituskurssilla opeteltaisiin ensin aakkoset ja alettaisiin sitten harjoitella kiitospuheen laatimista ruotsiksi siltä varalta, että sattuu joskus voittamaan Nobelin kirjallisuuden palkinnon.

Tuli jotenkin typerä olo ja yritin vilkuilla ympärilleni etsien muita epäuskoisia ilmeitä. Kaikki kuitenkin näyttivät kuuntelevan viisauksia keskittyneenä kuin BB-pissikset ohjeita siitä, miten varmimmin pääsee kuukauden sisällä Seiskan kanteen.

Kun päivän lopussa (!) tiedusteltiin kurssilaisten osaamistasoa, selvisi edelliseen syykin. Olin nimittäin ihka-ainoa, jolla oli koko hommasta minkäänlaisia perustietoja. Vaikka hukkaan mennyt päivä harmitti, ei käynyt kateeksi niitäkään, jotka olivat loppupäivän joutuneet teeskentelemään ymmärtävänsä osaamistasoonsa nähden mahdottomia asioita.

Päivitystauolta palanneessa Pölli tästä -blogissa oli aiheesta joskus hyvä kirjoitus. Siinä todistettiin jälleen muutaman esimerkin keinoin, kuinka lamauttava tyhmäksi leimautumisen pelko on, mutta kuinka paljon hyötyä fiksusti tyhmistä kysymyksistä on. Usein sitä kuitenkin mieluummin istuu hiljaa, kuin uskaltaa esittää kysymyksensä ääneen.

Samaan sorruin minäkin. Näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kysyä, että kuinka ihmeessä alkeis- ja ammattilaiskurssin materiaalit olivat päässeet yhtymään ja tuottamaan näin hassun jälkeläisen. Ehkä luennoitsijan jekku-ikäisen lapsen leikeissä?

P.S. Jos maanantaista alkaen nukkuu vain viiden ja puolen tunnin yöunia, miksi jalat tuntuvat sementtiin valetuilta jo torstaiaamuna? Eihän niin tapahtunut alle kolmekymppisenäkään.

Vanhojen uutiskuvien katsaus

McCain: "And you are..?"
Obama: "I'm 'that one'."

VS.

"Time for phase two of Operation Oopsie Daisy, I mean,
Operation Rescue."

Kuvat täältä.

Vaatteet tekevät naisen

Women usually love what they buy, yet hate two-thirds of what is in their closets.
– Mignon McLaughlin, The Neurotic's Notebook, 1960

Siivosin eilen vaatekaappini. Sellainen mielenhäiriö iskee yleensä noin kerran vuodessa ja ihan odottamatta. Olin jo käymässä nukkumaan, kun yhtäkkiä sängynpäällinen olikin täynnä vaatekaapin myllerrystilasta kiskottuja riepuja. (Tästä saa sellaisen käsityksen, että yllätyn itsekin omista tekemisistäni. Tarkemmin ajatellen se ei ole kovin kaukana totuudesta tällaisella tee ensin, ajattele sitten -tyyppisellä, impulsiivisella ihmisellä.)

Lajittelun jälkeen pääsin pohtimaan seuraavia asioita:

1) Mikäli laihdun viidestä kymmeneen kiloa, minulla on runsaasti uudenveroisia vaatteita käytettävänä. Näiden lisäksi myös huomattava määrä täysin käyttämättömiä vaatteita, koska kuulun niihin ihmisiin, jotka kuvittelevat motivoivansa itsensä laihtumaan ostamalla liian pieniä vaatteita. Tässäkin asiassa voi näköjään liiotella: mitä käyttöä minulla voi mahdollisesti olla kaksi vuotta sitten ostetuille housuille kokoa 32? Eikä kyseessä ole siis housujen tuumakoko vaan naistevaatekoko, joka itselläni on 38. Toivottavasti ei koskaan mitään.

2) Nelliina epäili hankkineensa osan vaatteistaan merkin vuoksi ja pohti pitäisikö niistä/ niitä lainkaan, ellei niskassa komeilisi lempivaatemerkki Dieselin logo. Minulla on muutama Sandin vaate, jotka epäilen takavuosina hankkineeni em. syystä. Mitä esimerkiksi teen kullan värisillä rypytetyillä housuilla, joiden lahkeet näyttävät siltä, että ne olisi viimeistelty hienovaraisesti moottorisahalla, ja jotka on suunniteltu ihmiselle, jolla on vyötäröä kapeampi lantio? En minäkään tiedä, mutta alennusmyynnistä ovat sellaisetkin lähteneet mukaan.

3) Lahjaksi saadut vaatteet ovat oma lukunsa. Äitini, ihana ja kultainen, muistaa minua lähes joka merkkipäivä jollakin vaatekappaleella. Yhtä marjapuuron väristä fleecea olen velvollisuudentunnosta käyttänyt kerran, muut lahjavaatteet olen survonut johonkin yläkaappien uumeniin. Ja syystä. Tiedättekö muuten, mitä sain kerran jo edesmenneeltä isotädiltäni Hilleviltä joululahjaksi? Uimasukat. Kyllä! Sellaiset valkoisenharmaat, nilkkapituiset, löperöt kumisukat, joita olisi kai kuulunut käyttää uimahallissa pöpöjen välttämiseksi. Käyttämättä jäivät nekin.

4) Jos joskus joudun päättämään yrityksemme liikelahjoista, en ainakaan ikinä keksisi lahjoittaa kenellekään logollamme varustettuja vaatekappaleita. Olen jostakin syystä säästänyt muiden yritysten logoilla tärveltyjä t- ja pikeepaitoja, joita olen erilaisissa yhteyksissä antanut itselleni lahjoittaa. Ei kai kukaan niitä halua kirppikselläkään ostaa, eikä käyttämättömiä vaatteita viitsisi roskiinkaan heittää. Saman sarjan lippiksiä ja pipojakin olisi, jos joku huolisi. Päähineistä tuli mieleen, että näin eilen keski-ikäisellä naisihmisellä mustan pipon jossa oli teksti "Minulla on maailman paras hevonen". En usko, että käyttäisin sellaistakaan, eikä ainoa syy ole esitetyn väitteen paikkansapitämättömyys.

5) Minulla on hassu tapa ostaa vaatteita korvaamaan ostoshetkellä päälläni olevia vaatteita. Jos esimerkiksi huomaan töissä, että ylläni oleva hame ei sovikaan muuhun asuun, saatan lounasaikaan käydä ostamassa uuden jonka puen saman tien päälle. Joskus jopa niin, että ostan lähes identtisen tuotteen jo omistamani kanssa. Tätä on vaikeaa perustella muuten, kuin että vaatteet on ainakin ostettu tarpeeseen (vaikkakin hetkelliseen).

Täältä tähän.

Hyvin suunniteltu ja osittain tehty

Olin aamupäivän muualla kokouksessa ja aikaa kului suunniteltua kauemmin. Koska muutakin hommaa ns. on, tein ratikkamatkalla toimintasuunnitelman loppupäivän varalle.

Tältä se näytti (päässäni):

1) Hae matkan varrelta kaupasta valmiskeitto
2) Lämmitä keitto töissä mikrossa
3) Nauti ateria raejuuston kanssa
4) Jatka vartin päästä ravittuna ja virkeänä töitä
5) Tunne itsesi hyväksi ihmiseksi (terveyden, tehokkuuden ja reippauden perikuvaksi)

Nyt paljon viisaampana voin päivittää listani näin:

1) Arvo kaupassa kymmenen keiton välillä viitisen minuuttia. Valitse lopulta yksi. Hae raejuusto. Mene kassalle. Jonota. Kaiva vuorollasi lompakkoa ja totea sen olevan erinomaisessa tallessa omalla työpöydälläsi. Selitä jotain epämääräistä tytölle kassalla. Siirry jonon sivuun. Kaivele taskujasi. Löydä satunnaisia kolikoita, joilla juuri saat keiton. Siis jos olisit valinnut sen halvemman. Ja jätät raejuuston pois. Palaa hyllylle.. jne.
2) Mene keittiöön. Huomaa, että vanhan ja luotettavan mikron tilalle on ilmestynyt uusi, jonka etupaneeliin on mahdutettu ällistyttävän paljon erilaisia nappuloita. Aseta aika ja odottele ruoan lämpenemistä. Avaa luukku ja polta kiljaisten sormesi kulhon reunassa. Totea, että kaikista maailman muista mikroista poiketen tämä ei suuntaa sähkömagneettista säteilyään ruoan vesimolekyyleihin vaan suoraan astiaan. Hyväksy tämä virallisena tieteellisenä selityksenä. Lusikoi keitto kylmänä siinä pelossa, että räjähdytät astian lisäkuumentamisella.
3) Syö "aterian" jälkeen kaksi Runebergin torttua.
4) Kärsi sokerimässäilyn aiheuttamasta vatsakivusta ja flegmaattisuuskohtauksesta. Kokeile aivojumiin lääkkeeksi surffausta iltapäivälehtien sivuilla. Totea idea huonoksi.
5) Tunne itsesi ääliöksi. Bloggaa asiasta.

Ensimmäinen luku, jossa Kitty aloittaa blogin

Kun kerran pääsin vauhtiin, niin lisätään saman tien eri blogeissa pyörinyt meemi, johon itsekin Katan ystävällisestä pyynnöstä osallistuin.

Tässä siis kuuden randomin verran Kittyä:

1) Aloitetaan bloggaamisesta/ bloggaamattomuudesta. Blogin pitäminen on tietysti käynyt mielessä, mutta. Niin. Omalla nimelläni en halua kirjoittaa, ja riski että höläyttäisin jotain tunnistettavaa on suuri. Blogeja kun luetaan myös tuttavapiirissäni. En kuitenkaan osaisi olla kauniisti oikeaa mieltä kaikista asioista, enkä peitellä huonoja puoliani tai mokailujani - nehän ne hauskimpia ovat, mutta naureskelen niille mieluiten valikoidulla porukalla. Jätetään ajatus kuitenkin hautumaan.

2) Minulla on aina ollut todella huono kasvomuisti. Joudun aina silloin tällöin noloihin tilanteisiin, kun en tunnista ihmisiä. Ikävintä asiassa on se, että moikkaamattomuus tulkitaan monesti koppavuudeksi tai epäkohteliaisuudeksi. Pitkäaikaiset ystäväni, perheenjäseneni ja sellaiset tietysti tunnistan vaikka laput silmillä kolmessa promillessa, mutta muiden kanssa olen aina vähän epävarma. "Onkohan toi se tyyppi, jonka kanssa juttelin viikko sitten siellä ja siellä?" "Onko toi ratikkapysäkillä seisoskeleva nainen mun melko uusi työkaveri, joka istuu eri kerroksessa, mutta jonka ohi kävelen melkein joka päivä, hmm?" Ja useimmiten kellot eivät soi lainkaan.

3) Omistan ainakin parikymmentä mustaa neuletta, poolokauluksella ja ilman. Niitä voi yhdistää mihin vaan, farkkuihin, hameeseen ja saappaisiin ja kaikkiin muihinkin alaosan vaatekappaleisiin. Vaikka kuinka satsaisi laatuun (enkä aina edes satsaa), ne menevät harmillisen nopeasti nyppyläisiksi. Sitä varten nukanpoistaja surisee kotona ahkerasti. Surrur, ja taas on siistiä. Mustia vaatteita varten minulla on myös kunnioitettava valikoima erilaisia tarraharjoja sekä eteiskaapissa, että työpöydän laatikossa.

4) Olen selkeästi koiraihminen (vaikkei minulla nyt lemmikkejä olekaan), mutta joskus pienenä (eikä ollut koiraa vielä silloinkaan) sain luokkakaveriltani jonkinlaisia kotiloita, joita suunnittelin kasvattavani kultakalamaljassa. Pohjalle olin hankkinut pestyä soraa, josta harmaat limanuljaskat tuskin erottuivat. Noin viikon kuluttua olin täysin kypsynyt otuksiin ja päätin 11-vuotiaan viisaudella hulauttaa koko moskan wc-pöntön kautta autuaammille metsästysmaille. Kaivoin sitä soraa kumihanskoilla pytyn pohjalta vielä tunteja myöhemmin isäni valvovan ja paheksuvan silmän (omistaa kaksi) alla.

5) Teen kovasti työtä ollakseni parempi kuuntelija. Puhuminen vaan on niin kamalan kivaa. Paras keskustelukumppani onkin sellainen, joka ei päällepuhumisesta närkästy vaan tekee vapautuneesti itse samaa. Eikö sitäpaitsi olekin paljon tehokkaampaa keskustelua, kun sanoja on yhtaikaa ilmassa enemmänkin? :-)

6) Selitän asiat useimmiten liian monisanaisesti.

-------

Ykköskohtaan viitaten voi näin postuumisti todeta , että olen melkoinen hautomakone. Alunperin Katan kommenttilaatikkoon raapustetusta kirjoituksesta blogin perustamiseen meni kokonaista neljä tuntia. Hah!

Niin ja:

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteesee

Heitän haasteen seuraaville henkilöille, jotka eivät ainakaan pikaisen tarkistuksen perusteella ole siihen vielä vastanneet:

LoveLotta
Minun Afrikkani
Sokea kana
Kirjailijan häiriöklinikka
Minun Moskova
Dallas Pullaa

Tiedotustoimisto KF ilmoittaa:

Aloitin blogin. Sisältöä luvassa Sitten Joskus (tm).