Lauantainen iltapäivä etelähelsinkiläisessä kulttuuriravintolassa. Pöytäliinan alla, kesämekon seurana paljaat sääret, jalat vielä hellinä merenrantakävelystä ja uusista sandaaleista. Nälkä poistettu lohikeitolla, pää saatu kevyeksi kahdella lasillisella valkoviiniä. Vastapäätä rakas ystävä ja puheenaiheena universumin paikallisuutiset.
Sisään astelee naiskaksikko, kuuden- ja seitsemänkympin väliltä. Hyviä ystävyksiä selvästi, puhuvat vilkkaasti, toinen pitää toista sievästi käsikynkästä. Ovensuussa huomataan, että särkylääkkeet ovat jääneet kotiin. Tuleekohan istumisesta mitään, pohditaan. Apteekkikaan ei ole ihan vieressä. Lyhyt neuvottelu päätyy kuitenkin suunnitelmaan A, ja pöytä otetaan salin hiljaisesta päästä, läheltä naistenhuonetta.
Kun vuorostani päädyn nenänpuuterointitilaan, muistan edeltävän keskustelun ja kiitän onneani, että oma välilevyvammani on parantunut. Istuakin pystyy nykyään normaalisti. Matka-apteekki on silti aina mukana ja muistuttaa olemassaolostaan, kun kaivan käsilaukusta huulipunaa. Pitäisikö olla kerrankin aktiivisen ystävällinen ja kysyä kelpaisiko burana? Vaikka ollaankin toisillemme vieraita ja eri ikäpolven naisia.
Pöydän ohi kävellessäni pyydän anteeksi keskeytystä.
- Satuin kuulemaan, että puhuitte äsken särkylääkkeistä, ja ajattelin..
- Minulla ei ole mukana lääkkeitä, enkä minä käytä mitään huumausaineita, napauttaa toinen nainen terävästi.
Pystyn tyrmistykseltäni ainoastaan pahoitella häiriötä ja kipitän omaan pöytääni huumediilerin leima selässäni.
- Hyvät teot jäävät harvoin rankaisematta, toteaa ystäväni tilatessaan meille kolmannet lasit rieslingiä.
Kuva täältä.
Tekstit
