Matkustaja

Otin vastaan SusuPetalin haasteen ja kirjoitin kravun (= tasan sadan sanan pikkutarinan).


– Sitä minä vaan, että oliko tässä vielä sitä arvoa vai eikö tässä ollut. Kun tästä ei päälle päin sitä näy ja nyt en muista, että oliko se viidestoista päivä vai kuudestoista päivä kun minä sitä latasin.
Nostin katseeni lehdestä ja seurasin iäkkään rouvan astumista bussiin. Sekunnit kuluivat ja joku huokasi tuskastuneena. Kuljettaja murahti jotakin, mikä ei kuulunut kolmannelle penkkiriville.
Rouvan käsilaukulle teki seuraa kaksi kirjavaa kangaskassia. Toinen housunlahje oli survottu talvisaappaaseen ja toinen rytytti varren ulkopuolella. Lukijalaite piippasi vihreää ja nainen hymyili iloisesti. Niin minäkin. Ohikulkiessaan nainen kohtasi katseeni ja silloin muistin jälleen, että ilmeeni tulkitaan joskus väärin.

Terveisiä perheestä!

Rakas päiväkirjani!

Siitä onkin aikaa, kun viimeksi kirjoittelin. Perhe-elämämme täällä Tyrskylässä on ollut viime aikoina melko hektistä. Toisin kuin kaikenmaailman lesbosinkut kuvittelevat, kotiäitiys ei ole huvia vaan vaativaa työtä, johon meillä vihityillä aviovaimoilla ja äideillä on velvollisuus. Itse olen aina tiennyt, että lapsi tarvitsee ennen kaikkea äitiä. Ja miksei isääkin. Mielellään sellaista osaavaa ja heikkouksia vailla olevaa, kuten meidän Simo.

Olen usein sanonut, että nykyaikana liian harva nainen ajattelee lasta ja tulevaisuutta. Meitä velvollisuutensa hoitavia ja perheelleen omistautuneita ihmisiä on enää harvemmassa, kuin vaatimattomuuskohtauksia miehelläni Simolla. Mutta hänhän onkin valtiotietäjien maisteri, mikä minun kokemukseni mukaan riittää hyvin myös wc:n kannen sulkemiseen.

Koska perheemme ei yleisestä käsityksestä poiketen elä vauraudessa, olemme yhdessä lähteneet taistelemaan köyhyyttä vastaan. Kennedyn murhateorioilla ei enää hankita leipää, saati aamiaismuroja. Eräs teeseistäni on, että lapset on hyvä tutustuttaa työntekoon jo varhain, vaikkakaan ei äidin työn kautta. Nikkasten planeetta on koko perheen yhteinen projekti, jonka tarkoituksena on lähentää luterilaisiin arvoihin, heteroseksuaalisuuteen ja kotiruokaan uskovaa ydinperhettämme. Koulunkiin on mukavampi mennä, kun luokkakaverit ja opettajakunta tuntevat taustamme ja arvomaailmamme ja osaavat suhteuttaa käytöksensä niihin.

Epäitsekkäin ja äidillisin terveisin,
Lina

Ei kiinnosta

1) Miksi lumisateella tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan, sytyttää lukuvalo ja syventyä hyvään kirjaan? Tai nukkua?

2) Milloin ja mistä syystä minusta on tullut näin välinpitämätön velvollisuuksieni suhteen?

3) Voiko kevätväsymys/ -masennus iskeä jo maaliskuussa?

4) Meneekö tämä ohi?

5) Milloin?