perjantai 5. maaliskuuta 2010

Unessa useasti


Muistatteko vielä sen ajan, kun nukkuminen oli välttämätöntä pakkopullaa, johon vanhemmat pakottivat kesken hauskimpien leikkien? Kun oli juuri saanut luotua nukkemaailman Mattelin pikkuesineistä ja ympäri kotia haalituista arkipäivän tavaroista, kehittänyt henkilöhahmot ja saattanut leikin draaman kaaren huippuunsa, kuului ovelta yhtäkkiä koputus ja äidin vieno kysymys siitä, eikö olisikin jo aika mennä nukkumaan? Viikonloppuaamuisin oli turhauttavaa vilkuilla kelloa ja toivoa, että se olisi jo kahdeksan ja saisi herättää muut. Uni tuli iltaisin helposti ja päiväväsymys oli tuntematon käsite.

Aikuistuminen on tuonut tullessaan toisenlaisia uniongelmia. Näin kolmekymppisenä olen jo ehtinyt kärsiä monesta unettomuus- ja väsymysjaksosta. Viime viikonloppu kului kirjaimellisesti vaakatasossa kun testasin huvikseni unensietokykyäni, enkä edes viitsi kertoa, kuinka paljon ennätysviikonloppunani nukuin. No, pahimmat univelat on näköjään kuitattu, koska tänään ponkaisin ylös ilman herätyskelloa jo seitsemän jälkeen. Siivosin vaatekaapit, pesin pyykkiä, palautin viikkokausia myöhässä olleet kirjaston kirjat ja sain tehtyä muitakin rästihommia, jotka ovat kuormittaneet ajatuksia ja sitä kautta valvottaneet.

Kuulin viikolla taksissa istuessani pätkän radion puheohjelmasta, jossa haastateltiin unitutkimukseen erikoistunutta neurologia. Kevätaamujen valoisuus valvottaa toisia. Niinpä niin. Ja sängystä olisi hyvä nousta joka aamu samaan aikaan, jotta unirytmi säilyy. Peruskauraa. Mutta sitten tuli uutta asiaa: ihminen kuulemma voisi paremmin, jos saisi nukkua vuorokaudessa useamman noin kolmen tunnin pätkän. Nukkuisi vähän, söisi, tekisi töitä ja rauhoittuisi taas pienille päiväunille. Lepäisi kun nukuttaa ja valvoisi, kun olo olisi jälleen virkeä. Ihana ajatus!

Sata vuotta sitten olisi tuskin voitu kuvitella nykyistä yhteiskuntaa, jossa ruokakaupat ovat auki läpi vuorokauden, elokuviin voisi mennä puoliltaöin tai käydä tankkaamassa autonsa (jos jollakin sellainen olisi ollut) neljältä yöllä. Tietotekniikan kehitys on avannut monelle mahdollisuuden hoitaa työtehtäviään etänä. Jossakin päin maapalloa on aina päivä, tai vaikkei olisikaan, ainakin muita ihmisiä hereillä. En odota, että yhteiskunnnan perusinstituutiot luopuisivat kahdeksasta neljään -ajattelusta aikoihin, mutta veikkaan että työtunnit jakautuvat monella toimialalla tulevaisuudessa vapaammin. Oma unirytmini ainakin kiittäisi.

Lopuksi haluan kertoa taannoisen uneni, jonka jälkeen sain viimein kimmokkeen kirjoittaa edellisen postaukseni. Vaikka unen tunnelma oli hieman ahdistava, huvitti se aamulla niin paljon, etten kieltäydy haasteista jatkossakaan!

Olin sopinut tapaavani Sokean Kanan pienessä ja epävirallisessa tapahtumassa, johon oli odotettavissa kymmenkunta muuta blogituttavaa. En ollut koskaan tavannut SK:ta (kuten en oikeassa elämässäkään), mutta tunnistin tuulikaapin vieressä seisoskelevan naisen häneksi. SK:lla oli yllään pitkä vaalea päällystakki, viininpunainen sulkakoristeinen hattu sekä siihen sopiva huivi, ja hän näytti huomattavan nyreältä. Syykin selvisi. Olin kuulemma ainakin tunnin myöhässä. Ihmetellessäni asiaa SK purjehti edeltä pöytään ja minä suuntasin jättämään tavaroitani naulakkoon.

Siinä vaiheessa huomasin katsoa ympärilleni ja hätkähdin nähdessäni mihin olin tullut. Edessä avautui suuren wieniläiskahvilan oloinen paikka orkestereineen ja suihkulähteineen. Marmoriseinät kaikuivat iloista puheensorinaa ja lasien kilinää, miehet olivat tummissa puvuissaan ja naiset iltapuvuissaan. Minulla oli arkinen neulepusero ja roikotin käsivarrellani naurettavan suurta käsilaukkua, josta pilkottivat muun roinan lisäksi kaksi askia Camel-tupakkaa (en polta) ja varasukkahousut. Yritin hätäpäissäni tyhjentää laukkua ja lisäillä samalla huulipunaa, kun ovi avautui ja sisään astelivat kuningasparimaisesti entiset appivanhempani. Toivotettuaan vieraat tervetulleiksi he pahoittelivat vuolaasti puutteellisia järjestelyjä ja ilmoittivat, että juhlista tulisi puuttumaan muutamia kaikkien odottamia ohjelmanumeroita. En tiedä mitä ne olisivat olleet, koska tunsin koko ajan olevani salaa sisään livahtanut kuokkavieras, väärissä vaatteissa ja vielä kamalasti myöhässä.

Tällä välin SK oli päätynyt pöytään viinilasin kanssa ja viittoili sieltä kärsimättömän näköisenä. Harmikseni en tiedä kuinka keskustelumme olisi lopulta kulkenut, koska tässä vaiheessa kello herätti hämmentyneen unikeon.

Nyt on lauantai-ilta ja kello lähenee kymmentä. Teemalta tulisi ikisuosikkini Cherbourgin sateenvarjot, mutta ehkä taidan sittenkin mennä kohta nukkumaan.

Kauniita unia!

2 kommenttia:

  1. Kauhistus! Keittiöpsykoanalyytikkona huomaan, että minusta oli tullut ex-anoppia ja yliminää avustava tiukkapipo sulkahatussa! (En kyllä omista sellaista, oli varmaan anopilta lainassa.)
    Yksi anteliaasti jakamistani elämänohjeista on, että ihmisen pitäisi tappaa sisäinen anoppinsa, joten sovella sitä tähän.

    Tiedä uskoisiko tuohon neurologiin. Näin anarkistisena eläkeläisenä, kun unirytmi saa määräytyä aika vapaasti, tulee enimmäkseen nukuttua yhdet pidemmät unet yöllä ja joinakin päivinä torkahdettua kerran pari lyhyesti. Uniaikataulu on kyllä varmaankin pitkälle tottumusjuttu.
    Etelän maissahan on tosiaan päivällä siesta-aika, jolloin voi hyvin vetää kolmen tunnin nokoset - mikä varmaan taas selittää myöhäisiä ateria-aikoja samoilla seuduilla.

    VastaaPoista
  2. Hyvä elämänohje, sisäinen anoppini on viime aikoina tainnut olla äänessä liikaakin! Toivottavasti unikuvani ei ollut loukkaava - minulla ei nimittäin ole sinusta lainkaan tiukkapipoinen käsitys valvemaailmassa :-)

    En usko, että minullekaan sopisi rytmi, jossa nukuttaisiin ihan noin pieniä pätkiä. Sitähän olisi jatkuvasti josnkinlaisessa horrostilassa, joko juuri heränneenä tai käymässä nukkumaan. Iltavirkkuna sen sijaan toivoisin joskus saavani tehdä työtä silloin kun oma vireystasoni on huipussaan, yleensä klo 13-01 välillä. Eivätkä ne pienet päiväunetkaan pahitteeksi olisi.

    VastaaPoista