maanantai 16. maaliskuuta 2009

Matkustaja

Otin vastaan SusuPetalin haasteen ja kirjoitin kravun (= tasan sadan sanan pikkutarinan).


– Sitä minä vaan, että oliko tässä vielä sitä arvoa vai eikö tässä ollut. Kun tästä ei päälle päin sitä näy ja nyt en muista, että oliko se viidestoista päivä vai kuudestoista päivä kun minä sitä latasin.
Nostin katseeni lehdestä ja seurasin iäkkään rouvan astumista bussiin. Sekunnit kuluivat ja joku huokasi tuskastuneena. Kuljettaja murahti jotakin, mikä ei kuulunut kolmannelle penkkiriville.
Rouvan käsilaukulle teki seuraa kaksi kirjavaa kangaskassia. Toinen housunlahje oli survottu talvisaappaaseen ja toinen rytytti varren ulkopuolella. Lukijalaite piippasi vihreää ja nainen hymyili iloisesti. Niin minäkin. Ohikulkiessaan nainen kohtasi katseeni ja silloin muistin jälleen, että ilmeeni tulkitaan joskus väärin.

4 kommenttia:

  1. Kiva, kun tartuit haasteeseen.
    No, toivottavasti ilmettäsi ei tulkittu väärin:)

    VastaaPoista
  2. Tokihan sitä aina sen verran voi työaikaa väärinkäyttää :-)

    Olen huomannut, että vilpittömän ystävällisesti hymyileminen on vaikea laji. Siis niin, että vastaanottajakin ymmärtää sen sellaiseksi.

    VastaaPoista
  3. Hm - aika jännittävä loppu! Mitä oikeasti mahdoit ajatella, jos hymy näytti iloiselta, mutta voitiin silti tulkita väärin?

    VastaaPoista
  4. Tämä on yksi niistä elämäni mysteereistä. Olen joskus aikaisemminkin huomannut, että ystävälliseksi tarkoittamani hymy on tulkittu ivalliseksi tai alentuvaksi. Tässä tositapahtumassa kävi niin, että naisen iloinen hymy muuttui hetkessä loukkaantuneeksi ja puolustelevaksi ilmeeksi. Reaktiosta jäi tosi outo olo. Yleensähän ystävälliseen hymyyn vastataan samanlaisella.

    VastaaPoista