maanantai 14. syyskuuta 2009

Kortteliin eksyneenä


Päätin joskus, etten koskaan kommentoi blogissani kirjoitustaukoja. Olen alusta saakka antanut itselleni luvan kirjoitella tänne silloin, kun siltä tuntuu. Lukijakuntaakaan en ole osannut suuremmin toivoa, kun koko blogi tuli perustettua tavallaan vahingossa.

Kirjoittaminen on parhaimmillaan inspiroivaa ja ihanaa. Aiheitakin tietysti olisi, mutta olen laiskistunut prosessoimaan niitä kirjoittamisen vaatimalla tavalla. Olen muutenkin aina ollut se laiskimus, joka kääntää valuuttojen vaihtokurssit laskimella, ellei sitten luota matkakumppaninsa arvioon. Tai se, joka helposti lukee mieluummin valmiiksi pureskellun mielipiteen, eikä vaivaudu etsimään tietoa omatoimisesti. Poikkeustilanteita luonnollisesti on, mutta varsinkin henkisesti kuormittavina aikoina valitsen aina helpoimman vaihtoehdon. Kun kirjoittamisen arkipäiväinenkin pakko on väistynyt, olen päätynyt ikävään luomisen tuskaan paineiden kasvaessa eksponentiaalisesti.

Viime aikoina on tapahtunut paljon. Erosin, muutin omaan asuntoon, jatkoin opiskelua, lopetin päivätyöni ja löysin uuden miesystävän. Noin lyhykäisesti. Ja nyt sitten, pahimpaan mahdolliseen aikaan, sain työtarjouksen, joka vaatisi juuri edellä ongelmalliseksi mainitsemiani asioita - luovuutta, innostuneisuutta ja sujuvaa sanankäyttöä.

Koska satun tietämään, että blogini lukijoissa on myös tekstintuottamisen konkareita, rohkenenkin pyytää apua. Mitä tehdä, kun luovuus katoaa ja sen paikalle kapuaa synkistelevä Kirjoituspeikko? Kuinka kirjoittamisen ilo ja kyky herätellään jälleen henkiin?


Kuva täältä

4 kommenttia:

  1. No onpa sulle tapahtunut paljon! Onnittelut uudesta miehestä.

    Minä en nyt ole mikään tekstintuottaja, vaan tavallinen polkkaaja, mutta mulla auttaa se, että alan vain kirjoittamaan ihan mitä vaan, vaikka sitten ihan kauheaa paskaa. Siten sitä jotenkin taas palaa kirjoittamiseen ja sen jälkeen on helpompaa alkaa kirjoittamaan jotain parempaa. Eli näppäimet laulamaan vaan ;D

    VastaaPoista
  2. Kiitos Kata! Näinhän se on, asiat muuttuvat helpommiksi, kun niistä tulee osa rutiinia. Toivoisin silti jossakin vaiheessa pääseväni eroon pakkopulla-ajattelusta.

    VastaaPoista
  3. Hauska kuulla sinusta, mutta onpa ehtinyt tapahtua! Meneekö sinulla liian hyvin - soittohan on suruista tehty?
    Itsellä joittenkin tiettyjen kirjailijoiden ja runoilijoiden täydellisesti paikalleen napsahtava teksti saa omankin kirjoitushalun viriämään. Tai se, että antaa inspiroivat kasvot lukijalle, ts. kuvittelee kirjoittavansa jollekin tietylle tärkeälle henkilölle, jolle haluaa ehdottamasti kertoa ko. tarinan ja mahdollisimman hyvin sitä paitsi.

    VastaaPoista
  4. SK, hyvä kommentti. Surujen soittoa en oikeastaan kaipaa, vaikka totuuden siemenhän tuossa piilee. Omakohtaiset tekstit kaipaavat usein kimmokkeeksi mullistuksia ja tunteiden paloa omassa elämässä. Sitä tarinaa, jonka haluaa kertoa.

    Itse kuitenkin tunnen tarvitsevani rutiinikirjoittamista, jotta kirjoitushanat jälleen aukeavat (pahoittelut tylsästä kielikuvasta) ja koko prosessista tulee luontevampi.

    Lukijan kasvojen visualisointia olen käyttänytkin. Toki lukijakunnan pitää olla selvillä, mutta toisaalta liian tarkka mielikuva/tiettyyn henkilöön keskittyminen voi myös rajoittaa.

    Mutta jään ihmettelemään. Kausiahan nämäkin ovat ja sellaisena usein ohimeneviä.

    VastaaPoista